maanantai 22. marraskuuta 2010

Aiheenvaihto

Olen tässä jo pariin otteeseen vihjaissut, että tilanne graduni suhteen on käymistilassa. Nyt näyttäisi siltä, että aiheenvaihto onnistuu, vaikka monta mutkaa onkin vielä edessä. Uusi tutkimuskohteeni on Enontekiön Markkinan kauppapaikalta löytynyt tekstiiliaineisto, joka on kaivettu esiin 2000-luvun alussa. Aineisto on konservoitu, mutta muuten sitä ei ole käyty läpi tai julkaistu missään. Aineisto on varsin laaja, useita satoja tilkkuja, mutta tekstiilit ovat fragmentaarisia. Ne ajoittunevat 1600-1700 -luvuille.

Tutkimuksen aihe ovat nämä Markkinan tekstiilit, ja sen keskeinen sisältö niiden läpikäyminen mikroskooppityöskentelynä, analysointi ja valokuvaaminen. Tarkoituksena on selvittää, mitä materiaalia kyseiset tekstiilit ovat, miten ne on valmistettu, minka vaatekappaleen tai vastaavan osia ne ovat olleet ja mikä on ollut niiden myöhempi historia. Ainakin osaa tekstiilinpaloista on ilmeisesti käytetty punamultavärin levittämiseen rakennuksen seiniin, ja nimenomaan tämä on kenties johtanut tekstiilien säilymiseen.

Aihetta ehdotti alunperin Jaana Riikonen, ja Kansallismuseon konservointilaitoksen kanssa siitä on jo käyty keskusteluja. Kävin katsomassa aineistoa kertaalleen, ja se vaikutti varsin monipuoliselta ja jännältä. Keskeisiä etuja vanhaan suunnitelmaani nähden on kaksi: 1. oppisin tekemään konkreettista tekstiilitutkimusta mikroskoopilla; 2. tutkimukseni tuottaisi uutta tietoa aiempien julkaisujen uudelleentarkastelun sijaan. Etenemisen esteenä on nyt ensisijaisesti Museoviraston muutto ja sen vaikutus kaikkiin aikatauluihin, joten vähän jännittämistä asioiden lutviutumistavasta lienee edelleen luvassa. Aika innoissani olen silti :)

maanantai 15. marraskuuta 2010

Vantaan historiaa ja kintaiden koristereunus


Istuin viime viikolla päivän verran Vantaan asutushistoriaa käsitelleessä seminaarissa, joka liittyy EU-rahoitusta saaneeseen keskiajantutkimuksen projektiin. Vantaan eli Helsingin pitäjän aluehan mainitaan ensimmäisen kerran vuodelta 1351 säilyneessä asiakirjassa, jolla kuningas Maunu Eerikinpoika antoi Porvoon seurakunnan patronaattioikeudet Padisten luostarille. Itselleni Padisen munkit ja Vantaanjoen lohenkalastusoikeudet ovat jääneet mieleen eräästä vuosien takaisesta Harmaasusien keikalla esittämästä taistelunäytöksestä, joka käytiin osin nuoren miehen munkeilta varastamalla lohella. Seminaari oli mielenkiintoinen, mutta jäi mun tapauksessani lähinnä yleissivistäväksi, kun en päätynyt tekemään muistiinpanoja. Gubbacka-kirjaakaan en nyt ostanut, kun olen päättänyt rajoittaa ehkä hieman käsistä riistäytynyttä kirjojen hamstraamistani ainakin seuraavan puolen vuoden ajan. Kunhan tuo kaksivuotinen tutkimusprojekti etenee, luvassa on kuulemma myös keskiaikaa käsittelevä osa Vantaan historia -kirjasarjaan. Odotan mielenkiinnolla, sillä melko vastikään ilmestynyt Vantaan esihistoria oli kotikaupunkiani laajemmassakin mittakaavassa oikein laadukas ja ajantasainen opus.

Muistiinpanojen sijaan tein seminaarissa, vähemmän yllättäen, neulakinnasta. Lukiossa ja yliopisto-opintojeni alkuaikoina tapanani oli torkkua läpi suurin osa luennoista - vaikka aihe olisi ollut kuinka mielenkiintoinen, en vain kyennyt estämään päätäni nuokahtamasta. Sittemmin olen alkanut paitsi nukkua enemmän öisin, myös tehdä neulakinnasta niin luennoilla kuin sellaisissa kokouksissakin, joissa tilanne sen sallii. Hyvin toimii, käsien käyttäminen pitää mielenkin virkeänä. Hommat edistyvät, eivätkä silmukat tipu, vaikka välillä pysäyttäisikin neulatyöskentelyn kirjoittaakseen jotakin ylös.

Tänään viimeistelin oranssit lapaset Karolta oppimallani koristereunuksella. Ensin olen tavannut tehdä ainakin yhden tavallisen kerroksen reunavärillä. Sitten kuljetaan aluksi lapasen reunus kerran ympäri tehden aina kahdeksan irtosilmukkaa, jotka kiinnitetään sitten neljän silmukan aukon jälkeen neljällä silmukalla reunukseen.

Koristereunus alkaa näin. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Kun on kierretty kerran ympäri, aletaan seuraavia lenkkejä tehdä edellisten välistä. Kiinnitys tapahtuu tyhjäksi jätettyihin neljään silmukkaan sisäkautta, ja uutta kahdeksen silmukan irtoketjua varten lanka siirretään ulkopuolelle.


Toinen kierros kiertyy ensimmäisten lenkkien väliin. Kuva: J. Sahramaa 2010

Jos ei ole laskenut reunalenkeikkejä neljällä jaollisiksi, muutama lenkki saattaa olla jossain kohtaa extraa tai liian vähän. Erikseen syynäämättä tätä ei kuitenkaan lopputuloksessa huomaa. Ja jos haluaa, voi 8-4 suhteen vaihtaa vaikka 7-3 -suhteeseen, hyvin toimii silti.


Valmiit kintaat koristereunuksineen. Kuva: J. Sahramaa 2010

Näissäkin siis lankana parhaiten kinnaskäyttöön sopiva Létt Lopi, jota rakas tätini vuosi sitten toi islannintuliaisena kohtuullisen säkillisen. Sitten pitäisi enää keksiä, pitäisinkö nämä itse, vai keksisinkö jonkun, jolle en ole vielä antanut kintaita lahjaksi. Ja toki myös se, mitä aloittaa seuraavaksi - ehkä taas yhdet kovan onnen sukat?

maanantai 8. marraskuuta 2010

Työkaluja takomassa

Vietin viime viikolla kolme työntäyteistä päivää vanhan kouluni Kuggomin pajalla. En edes muistanut, miten loputtoman siistiä on takoa! Kesällä töissä naputtelin jotain pikkujuttuja, mutta se oli aika eri asia kuin työskennellä pajalla, josta löytyvät kaikki työkalut ja koneet tutuista paikoista. Ja käytettävissä oli toki myös erinomaisen asiantunteva ja muutenkin mainio opettaja Toni, jonka seuraa voin ehkä tunnustaa ehtineeni välillä kaivata. Erinomainen loma arjesta, vaikka periaatteessa olikin työtä: tarkoituksenani oli tuottaa museolle jokunen nahkatyökalu tulevia työnäytöksiä helpottamaan.

Yhden skrapan eli suomeksi varmaan nahkakaapimen tein jo aikoinaan koulussa, mutta se on ehtinyt matkan varrella kadota. Vain kuva jäi jäljelle.

Skrapa vuosimallia 2007. Kuva J. Sahramaa 2007.

Muistelisin, että tuolloin teimme skrapanterät hyvinkin kapoisesta teräsaihiosta, ja muotoa sai oikein hakemalla hakea. Tällä kertaa aloitin huomattavasti leveämmällä teräksellä, ja kaksi terää syntyi kuumasta aihiosta turhia paloja irti talttaamalla jokseenkin reippaalla tahdilla. Sen jälkeen tarvitsi vain vähän takoa pyöreää muotoa. Yhden aihion olin tehnyt jo kesällä, joten sen kanssa aloitin hehkuttamalla sen pehmeäksi: puukkoteräksestä valmistettu terä kuumennetaan tumman punahehkuiseksi ja haudataan sitten hiekkaan jäähtymään hitaaksi. Sen jälkeen sitä on mahdollista viilata ongelmitta. Skrapanteriin viilattiin vain kevyt viiste, ja sen jälkeen ne oli jo aika karkaista ja päästää.

Karkaisussa aihio kuumennetaan oranssihehkuiseksi ja upotetaan sitten äkkiä nesteeseen niin, että lopputuloksena on teräksen muuttuminen kovaan ja hauraaseen muotoon - karkaistua terää ei parane pudottaa lattialle. Karkaisin skrapanterät puukkojen tapaan öljyssä niin, että kastoin teräosaa vähän yli puolivälin jonkin aikaa, ja jäähdytin sitten loppuun vesisaavissa. Karkaisun jälkeen terä päästetään, välissä kannattaa hioa se metallihiomapaperilla puhtaaksi, jotta päästövärit näkyisivät. Käytin päästämiseen, edelleen puukonteon tapaan, ahjossa kuumennettuja teräskimpaleita, joilla lämmitin teräaihioita selkäpuolelta tyvestä tarkoituksenani saada se osuus päästymään enemmän, pehmeäksi ja sitkeäksi, ja jättää varsinainen terä melko kovaksi. Tämä onnistuikin todella hyvin: alla olevassa kuvassa värit eivät kovin hyvin toistu, mutta oikeanpuoleinen skrapa-aihio on päästynyt tyvestä tummansiniseksi ja terästä kullankeltaiseksi.


Vasemmalla valmiiksi teroitettu, oikealla vasta päästövärinen skrapanterä. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Puhdistukseen tarkoitettujen skrapojen lisäksi olin päättänyt tehdä nahan pehmityksessä hyödyllisen räckspaden eli venytysraudan. Yhden sellaisen olin väsäillyt jo lyhytkurssilla pari vuotta sitten, mutta se on tehty mun varsin pitkälle käsivarrelleni, mikä on tuottanut pienikokoisemmille työtovereilleni ongelmia. Niinpä päämääränä oli saada nyt aikaiseksi lyhytvartisempi kappale. Ihmettelin, miksen ollut viime kerralla tehnyt työn vaiheista muistiinpanoja, mutta se selvisi nopeasti, kun aloin takoa 30 mm pyörötankoa muotoonsa: illalla en kyennyt tekemään oikealla kädelläni enää yhtään mitään... Tällä kertaa tein sentään summittaiset piirrosmuistiinpanot työn vaiheista.

Apuaopettaja Soini demonstroi räckspaden käyttöä keväällä 2008. Kuva: J. Sahramaa 2008.

Homma aloitettiin tyssäämällä, eli lyömällä tangon kuumennettua päätä pystysuunnassa alasimeen niin, että se litistyy ja leviää. Tämä levennys taottiin nelikulmaiseksi, ja sitten alettiin ohentaa vartta, mikä oli erityisen siistiä siksi, että siihen sai käyttää konevasaraa. Aihio katkaistiin rälläkällä niin, että toiseen päähän (kuvassa oikealla) jäi riittävästi varaa halkaista se kahtia terän kiinnityskohtia varten. Tätä ennen piti kuitenkin vielä levittää kappaleen toinen pää (kuvassa vasemmalla) putkeksi takomista varten. Tähän käytin enimmäkseen pajavasaran kapeampaa eli peenapäätä.

Räckspaden varren aihio, alla muistiinpanot työn vaiheista. Kuva J. Sahramaa 2010.

Seuraavaksi taoin levitetyn aihion putkeksi alasimen sivulla. Avoimena kappaleen leveys oli noin 10 cm, putkenpään halkaisijaksi tuli noin 3 cm. Sen jälkeen oli aika taltata toinen pää kahteen osaan. Tähän sain ystävällisiltä kurssitovereilta apua, kappaleen piteleminen paikoillaan itse on aika vaikeaa, kun samaan aikaan pitäisi pidellä toisella kädellä talttaa ja toisella vasaraa. Eikä taltanterää kannata pitää kauhean kauaa jäähdyttämättä kuumaa aihiota vasten, ettei se päästy pilalle - itse lyön vain kolme kertaa, ja kastan sitten taltan välillä vesisaaviin. Talttaaminen menee helposti vinoon, ja tällä kertaa niin pahasti, että koko aihio meinasi päätyä romumetalliin. Onneksi melko vähähiilistä rakenneterästä voi aika huoletta hitsailla, ja kun paikalla sattui vielä olemaan entinen ammattihitsari, sai liian kapeaksi katkennut pala nopeasti uutta terästä ympärilleen. Sitten oli aika kaventaa terän kiinnityskohdan päät ja takoa ne muotoonsa. Kärkiin tuli pienet olastukset, ja ne olivat myös ainoa kohta, jota vähän viilailin.

Räckspaden kahvan kiinnityskohdassa oikealla on nyt putki, ja toinen pää on halkaistu ja muotoiltu terän kiinnitystä varten. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Pienten siloittelujen ja siistimisten jälkeen oli aika valmistaa terä. Sen materiaalina oli 3 mm teräslevy, jonka rälläköin lähelle toivottua muotoa ja viimeistelin enimmäkseen viilalla: takomalla syntyi lähinnä teräviisteen alku. Porasin reiät niittausta varten kaikki valmiiksi, mikä ei ehkä ole kovin viisas tapa, sillä niittaukset sujuvat todennäköisesti helpoimmin niin, että ensimmäiset tehtyään vasta katsoo paikat seuraaville rei'ille. Toisaalta jo mainittu hitsariherra vannoi, että telakallakin teräs aina vain taivutettiin kohdalleen ja sitten niittiä päälle - onnistui tämä avustettuna sitten pienissäkin kappaleissa. Kylmäniittauksen päälle naputtelin niitinpäitä kuulapäävasaralla vähän vielä kuumanakin. Sitten teräsharjaus kuumana ja pintakäsittelyksi öljypoltto: kappaletta kuumennetaan ahjon liekin päällä parisataa-asteiseksi, pyyhitään pellavaöljyllä, hävitetään palava paperitollo ennen kuin se käräyttää sormet, ja kärytellään öljyttyä kappaletta ahjon yllä hyvässä vedossa kunnes pinta on palanut mustaksi. Sitten pesu rakeisella saippualla, ja enää teräviisteen viilaus. Koska venytystyökalun ei ole tarkoitus olla varsinaisesti terävä, viimeksi mainitussa oli aika vähän hommaa.


Räckspade terineen mahapuolelta, pinta öljypoltettu mustaksi. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Kaiken maailman teriä on aika vaikea käyttää ilman kahvaa, ja koska mulla oli käytettävissäni vain kolme työpäivää, vaivasi perjantaiaamuna pieni paniikki sen suhteen, mitä kaikkea oikein ehdin kahvoittaa. Hyvin se lopulta onneksi sujui. Skrapoihin syntyi tammipuisista palikoista kahvat samalla tekniikalla kuin puukkoihinkin: suorakulmaiseen aihioon porataan pitkällä 4 mm terällä sopivan syvyinen reikä, jota sitten laajennetaan neliönmuotoiseksi pienellä raspilla (ai niin, yhden sellaisen lisää väsäsin myös). Koska skrapanterän ei tarvitse upota kahvaan mitenkään kokonaan, oli tuo yleensä pitkä ja tuskallinen raspivaihe tällä kertaa erittäin nopeasti ohi. Sitten vain liimaukseen - aiemmin käyttämäni epoksin sijaan hassusti vaahtoutuvalla yksikomponenttisella polyuretaaniliimalla - ja puristuksiin. Vähän kuivuttuaan skrapat pääsivät muotoiltaviksi, ensin vannesahalla kulmat pois ja sitten nauhahiomakone laulamaan. Käsityökaluilla monta tuntia, koneilla yhteensä yksi. Kyllä tekniikka on ihmeellistä.

Räckspaden kahvan muotoilussa oli vähän enemmän työtä. Se lähti kolmikulmaisesti aihiosta, jonka kapeaa päätä muotoilin isolla raspilla ja puukolla putken sisään sopivaksi. Koska kahva syntyi tammilaudasta, löin pyöreän putken lopuksi kylmänä vähän littaan kahva-aihion ympärille. Kun se vaihe oli ohi, tarvitsi vain katkaista naula sopivan mittaiseksi, porata sitä varten putkeen reikä, sovittaa kahva paikoilleen ja lyödä naulalla kiinni. Liimaa olisi varmaan kannattanut väliin tunkea, mutta se nyt jäi - saa nähdä, alkaako kahva heilua käytön myötä. Muotoilu tapahtui taas syntisen nopeasti naulahiomakoneella.

Kahvoitetut skrapat ja räckspade selkäpuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Loppuviimeistelyt puuttuvat vielä, puuosille täytyy näyttää vielä vähän hiomapaperia ja lopuksi öljytä pellavaöljy-tervaseoksella vähän säänkestävämmiksi. Räckspaden kahvaan voisi harkita suoraan kiinnittävänsä jonkin pehmusteen vaikka lammasturkiksesta, sillä on paha taipumus tehdä mustelmia kainaloon. Sen jälkeen nämä väsäykset ovat kuitenkin valmiita käyttöön.

Olen aika ylpeä siitä, miten vauhdilla syntyi jos ei nyt kaunista niin ainakin käyttökelpoista jälkeä. En ole koskaan ollut kovin hyvä takomaan tai suunnattoman innokas siistimään ja puunaamaan, mutta töitä noilla kyllä pitäisi voida tehdä. Ehkä tässä joku päivä pääsee testaamaankin, ainakin jotain hirven jalkoja odottelee töissä käsittelyä... Takoa olisi kivaa jollain aikataululla lisääkin, mutta taitaa olla niin, ettei mun motivaationi riitä kovin kummoisiin hommiin muualla kuin kohtuullisen hyvinvarustellulla pajalla. Joka tapauksessa tuntuu hyvältä tietää, että tarpeen vaatiessa kykenee edelleen tekemään tarvitsemiaan työkaluja itse.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Neulomista ja joululahjasuunnitelmia

G-aiheiset postaukset ovat nyt tauolla syistä, jotka kerron, kunhan asiat hieman selviävät. Vaikka tuntuu siltä, etten mä mitään missään välissä ehdi saada aikaiseksi, on muutakin puuhasteltua ja välillä aikaansaatuakin sentään kertynyt. Vastikään sain valmiiksi jo pitkään työn alla olleet raidalliset neulakinnassukat, joiden piti mennä lahjaksi, mutta vähän nafteina jäivätkin omaan käyttöön. Mulla tuntuu olevan käsittämättömän huono onni noiden omatekoisten sukkien suhteen: viimetalviset valkoiset hukkasin melkein heti, ja nyt nämä raidallisetkin ovat ensimmäisestä käyttökerrasta jääneet omille teilleen. Elättelen kuitenkin vielä toivoa, että löytyisivät jostain päin Pukkisaaren alavajaa, sillä onnistuin samaan syssyyn ilmeisesti unohtamaan sinne myös yhden kenkäparin.

Parin kokouksen ja yhden luennon aikana valmistuivat myös kauan kaipailemani kämmekkäät ranteita ja kämmeniä lämmittämään. Testasin niitä lauantaina, ja hyvin onnistui kinnasneulan käyttely myös nämä kädessä. Lanka on värjäämätöntä tummanruskeaa suomenlammasta.


Intoa olisi kaikenlaiseen enemmän kuin kuntoa: tahtoisin kovasti jatkaa esimerkiksi puikoilla kutomisen opettelua, mutta viikonlopun saaliiksi sattui myös varsin inhottava monipäiväinen päänsärky, enkä uskalla nyt härnätä kipeitä hartioitani ainakaan tänään. Mieli tekisi käydä myös vihdoin leikkaamaan paria pitkään hautomaani kangasta, mutta kas, onkin jo marraskuu ja se aika vuodesta, jolloin ei tarvitse montaa projektia itseä varten aloittaa. Itse asiassa heräsin (eräänä aamuna klo 6.20 sananmukaisesti) jo muutama viikko sitten miettimään, että joululahjojen miettiminen ja mieluusti konkreettinen valmistaminenkin olisi syytä aloittaa. Mutta mitä tekisi kenellekin? Mistä kankaasta tai langasta? Ehkä joitakin nahkajuttuja? Miten pian on jo liian kiire?

Ehkä kannattaisi vaan aloittaa jostain :)

torstai 14. lokakuuta 2010

Kiviä ja nahkaa

Vaihteeksi töissä ja mystisen peuranparkintainnostuksen vallassa. Mietin tuossa viikolla, että jos elämässä on tärkeää vain peuranparkinta (eikä sekään ole kovin tärkeää), elän kyllä ajallisesti ja paikallisesti vähän huonossa ympäristössä. Toisaalta, kun kuitenkin täytyy elää tässä ajassa ja melko lailla paikassakin, on nykyinen tilanteeni parkinnan kannalta lopulta aika optimaalinen: useimpien ihmisten elämässä tätä kyseistä mielihalua olisi vielä vaikeampi toteuttaa.

Viime viikolla kävin töissä juuri sen verran, että ehdin virittää pilkullisen taljan kehykseen. Sitä ei siis ole laisinkaan putsattu, vaan kuivatettu kalvot ja mähnät pintaan (valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun talitintti yritti auttaa mua puhdistustöissä). Ajatus on, että tuota voi käyttää työnäytöskohteena sisätiloissa pidemmän aikajakson kuluessa. Pikkaisen se tuntuisi haiskahtavan, eli voi olla, että pääsee vain käymään Kamun siisteissä sisätiloissa silloin kun Ötzi-näyttelyssä nahkatyönäytöksiä teen... Täytyy kysellä täällä enemmän työskentelevien työtovereiden mielipidettä.


Raamitetun peuran lihapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Ja soman pilkullinen karvapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Keskiviikkona yritin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni (tai ainakin sitten lapsuuden, jolloin olin äärimmäisen innoissani kivikautisista tekniikoista) lyödä kiveä toisella. Jonkin aikaa hyvin satunnaisia iskoksia ja sotkua tuotettuani onnistuin saamaan isommista piikivistä irti jonkin verran sellaisia siruja, joita voin ensimmäisessä työnäytöksessä käyttää tuon kuivataljan rapsutteluun. Kiveniskennän suhteen ehdottomasti fiksuinta olisi, jos aikataulut vain jotenkin antaisivat myöten, yrittää saada joku aiheeseen perehtynyt opettamaan perusteita, sillä satunnaiskokeiluilla tuntuu vähemmän yllättäen saavan aikaiseksi varsin satunnaista jälkeä. Katsotaan - ensiapuna saavat ehkä toimia pari primitekniikkakirjaa ja John C. Whittakerin Flintknapping - Making and undestanding stone tools, jotka hämmästyksekseni löytyivät pienen veljeni kirjahyllystä. Rapostointia siitä, kuinka tuskallista kahvoittamattomilla kivensiruilla on kuivanahkaa tehdä, tullee tämänpäiväisen työnäytöksen jälkeen.

Keskiviikkoiltapäivänä kävin sitten loppujen ensimmäisessä yllätyssäkissä saapuneiden peurojen kimppuun. Ensin huomasin, ettei kyseessä ollutkaan kaksi pientä nahkaa, kuten olin kuvitellut, vaan yhden peuran molemmat kyljet. Toisen hylkäsin liian reiällisenä (tämä kaveri taisi olla jäänyt auton alle), toisesta tuli vielä ihan kohtuullisen kokoinen pala. Saatuani lihapuolen rapsuteltua jätin taljan yöksi likoon kylmään vajaan.

Peuravati. Punertava on puheen alla oleva talja, harmaanruskea pääsee käsittelyyn ensi viikolla (kuva J. Sahramaa 2010).


Torstaina aloitin sitten aamun karvanpoistolla. Satoi vettä, mutta sadetakilla, isolla kumiessulla ja saappailla varustautuneena kastuin vain pyllystä.


Keltainen sadetakki aitan kulmalla (kuva A. Osola 2010)


Kalkkiliotetuista lampaista poistimme keväällä karvoja pyöreän pukin päällä puupalikalla, ja samassa asennossa aloitin nytkin, kunnes päätin hartiakipujen vuoksi yrittää jotain vähän ergonomisempaa. Pukki (joka on entinen lasten leikkihevonen, nykyisin vailla päätä) nousi sopivalle korkeudelle vinoon penkin päälle, ja nahka pysyi paikallaan siihen mahalla nojaamalla. Työvälineenä käytin kuorimarautaa: se oli ehkä vähän turhan terävä, mutta toimi lopulta aika hyvin nahkaan, josta on joka tapauksessa tarkoitus poistaa myös orvaskesi eli tehdä säämiskää.


Peura pukilla, karvanpoistaja etunojassa (kuva A. Osola 2010)



Nahka lähempää (kuva A. Osola 2010)

Karva lähti yllättävän hyvin siihen nähden, ettei sen irrottamiseksi ollut käytetty mitään apuaineita. Todennäköisesti talja, joka oli aika lailla veressä, oli ehtinyt alkaa pikkuisen mädätä lihapuolen suolauksesta huolimatta, ja se irroitti karvaa. Karva tuntui irtoavan pikkuisen paremmin myötäsukaan, mutta kaikista kohdista siihen suuntaan ei voinut työskennellä. Jonkin verran jäi karvoja, mutta kuivasäämiskäksi tehtävässä nahassa tämä ei tosiaan suuresti haittaa.

Lopuksi huuhtelin nahan, rapsuttelin siitä vielä vähän irtokarvoja skrapalla pois, ja pingotin sen kehikkoon kuivumaan. Nahka oli sen verran ohut, että pingotukseen riitti kalastajanlanka - taljan olin pistänyt sisal-narulla. Nahka kuivui vuorokaudessa ohueksi, läpikuultavaksi raakanahaksi - samalla liian huterasti naulattu kehikko oli hajonnut kahdesta kulmasta, mikä tuotti tälle aamulle jonkin verran lisäaskartelua. Nahasta näkyy, missä kohtaa se oli imenyt verta itseensä: saa nähdä, onko sillä esimerkiksi pehmityksen kannalta sitten merkitystä.

Tänään kuskasin sitten molemmat kehikot tänne Kamuun, mutta tämä postaus on nyt odottanut niin kauan, että se saa luvan olla toinen tarina.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Bo Lönnqvist: Kansanpuku ja kansallispuku

Tänään olen silmäillyt läpi Bo Lönnqvistin kirjaa Kansanpuku ja kansallispuku vuodelta 1978. On jo käynyt selväksi, ettei Lönnqvist käsittele juurikaan asioita, joista olisi hyötyä nyt käsillä olevan tehtävän kannalta. En ole kuitenkaan malttanut laskea kirjaa käsistäni, sillä herralla on useita kovin mielenkiintoisia pointteja siitä, miksi vaatteita oikein käytetään, miten suomalainen muotipuku on kehittynyt muotipuvun rinnalla, millaiset pukuhistorialliset piirteet kytkeytyvät mihinkin taustaan ja miten arki- ja juhlavaatteiden kehitys eroaa toisistaan. Tämä teos ansaitsee ehdottomasti tarkemman perehtymisen joskus tulevaisuudessa.

Erityisen mielenkiintoinen pointti liittyy kotiteollisuuteen: yhden vaatekappaleen valmistus "ohjelmoitiin" 2-3 vuodeksi, raaka-aineen viljelyksestä räätälintyöhön. Jos tyttö teki vaatteet myötäjäisikseen, niistä riitti loppuiäksi, jopa perinnöksi asti. Ei vanhana enää ollut tarvetta komeilla muotivaatteissa, vaan nuorena tehdyt riittivät oikein hyvin (mt, s. 78). Näissä tunnelmissa on hyvä pohdiskella omaa tavarasuhdettaan, kun sadan tavaran haasteeseen vastaaminen tuntuu mahdolliselta lähinnä viemällä ensialkuun sata tavaraa pois...

Bo Lönnqvistiltä näyttäisi löytyvän myös aika mielenkiintoisen oloinen Vaatteiden valtapeli -kirja. Herra emeritusprofessorin pitkää uraa puolestaan kuvaillaan Elina Salmisen Eloreen tekemässä haastattelussa (pdf).

maanantai 11. lokakuuta 2010

Dispositio 2.1 ja pientä etenemistä

Koska edellinen postaus on kirjoitettu jo viime viikolla, sen jälkeenkin on tapahtunut pientä etenemistä. Päivitin dispositiotani hieman suhteessa aiempaan, erityisesti sen suhteen, mihin seuraavaksi aion ryhtyä. Ohjelmassa on luku 5, jonka sisältöä yritin alustavasti avata. Seuraavaksi täytyykin vaihtaa pöytää kansoittavat kirjapinot...

Dispositio 2.1

1 Johdanto

2 Tutkimushistoria

3 Varhaista värjäystä - arkeologian keinot
3.1 Värin analysoiminen tekstiilistä
3.1.1 Sininen
3.1.2 Punainen
3.1.3 Muut värit
3.1.4 Puretusaineet
3.2 Mikro- ja makrofossiilianalyysit
3.3 Jäänteitä itse värjäyksestä

4 Suomalaiset muinaispukurekonstruktiot - värivalintoja
4.1 Aino-puku
4.2 Näyttelypuvut ja juhla-asut: Perniön, Tuukkalan, Muinais-Karjalan ja Kaukolan puvut
4.3 Euran puku
4.3.1 Euran emännän neulakintaat
4.4 Maarian Saramäen puku
4.5 Maskun puku
4.6 Kaarinan puku
4.7 Mikkelin puku
4.8 Katsaus muuhun löytöaineistoon

5 Värien lähteet

Tässä luvussa käsitellään sitä, millaisia luonnonväriaineita Suomessa on ollut saatavilla.


5.1 Värikasvit Suomessa

Tämä alaluku kertoo Suomessa kasvavista värikasveista kasvivärjäysoppaiden tarjoaman tiedon pohjalta. Pohjana esitykselle käytetään sitä, millä kasveilla aiemmat tutkijat ovat arvailleet Suomessa värjätyn, ja mahdollisuuksien mukaan niitä tuloksia, joita analysoiduista suomalaisista tekstiileistä on saatu. Käsitellään sienivärjäyksen ongelmaa ja tehdään ehkä kurkistus kansatieteellisiin lähteisiin, jos mahdollista.


5.2 Kaupankäyntiä väriaineilla

Tässä luvussa jatketaan niistä kasveista, joita Suomessa todennäköisesti ei ole kasvanut, eli morsingosta ja krapista. Selvitellään, mitä väriainekaupankäynnistä on sanottu meillä ja muualla, ja jossain määrin myös, miten se suhteutuu yleisiin käsityksiin viikinkiaikaisesta kaupankäynnistä.


6 Värjäysrekonstruktioiden problematiikkaa

(7 Loppuluku?)

Lähteet

Liitteet

Ja sitten eikun hommiin :)

Gradupäivitystä

Moni tietää, että yliopisto pyrkii suoltamaan maistereita uumenistaan ulos mahdollisimman reippaaseen tahtiin: niinpä minäkin pääsin Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen (huh!) erityisrahoituksella järjestämään gradutyöpajaan, jossa viikoittain potkitaan internetissä ihmisiä kannustavasti takapuolelle oman työn etenemisen kannustamiseksi. Kurssi ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa "kirje mummolle", eli yleistajuinen esitys siitä, mitä oikein on tekemässä. Koska seuraavat viikot toivottavasti tulevat sisältämään enemmänkin graduaiheisia postauksia, toimikoon tämä nyt johdantona siihen. Olkaatten hyvät:

Olen aloittanut gradunteon uudelleen puolen vuoden tauon jälkeen. Olen aika innoissani siitä, että seuraavat viikot olisi tarkoitus käyttää ensisijaisesti graduntekoon, ja myös varsin luottavainen sen suhteen, että aiheeni kantaa, vaikka välillä on ollut epätoivonkin hetkiä. Uskoisin saavani syksyn aikana kirjoitettua ainakin luvun verran uutta tekstiä, ja pystyväni sitten alkuvuoden 2011 aikana työstämään loput tekemättömät ja keskeneräiset asiat. Näin ollen graduni olisi kirjoitettu toukokuuhun 2011 mennessä.

Graduni aiheena ovat Suomen nuoremmalta rautakaudelta ja varhaiselta keskiajalta tehtyjen tekstiililöytöjen ja niiden pohjalta tehtyjen rekonstruktioiden värit, eli käytännössä siis se, minkä värisiä niin sanotut muinaispuvut olivat. Kokosin proseminaaritutkielmassani tietoa Suomessa tehdyistä muinaispukurekonstruktioista ja siitä, millä perustein niiden värit oli valittu. Sittemmin tein seminaarityöni siitä, millaisin menetelmin tekstiililöytöjen värejä ylipäänsä voi tutkia, ja mitä niistä on mahdollista saada selville. Näitä töitä pohjana käyttäen tarkoitukseni on käsitellä kriittisesti sitä, minkä värisiä muinaispukurekonstruktioita Suomessa on tehty, ja arvioida, miten hyvin ne vastaavat löydöistä saatua informaatiota ja primitiivisin menetelmin värjäämisen realiteetteja. Tätä varten aion seuraavaksi keskittyä kirjoittamaan siitä, millaisia värejä Suomesta tunnetuilla kasveilla on mahdollista saada aikaan, ja mitä meidän on mahdollista arvailla väriaineilla kenties käydystä kaupasta.

Graduni aihe liittyy Suomessa varsin suosittuun muinaispukututkimukseen, ja sen ensimmäiset lähteet ovat muinaispukututkimuksen suurien nimien, kuten Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin, Leena Tomanterän ja Jaana Riikosen kirjoja ja artikkeleja. Lisäksi olen lukenut ja aikeissa lukea jonkin verran lisää kansainvälistä arkeologisten tekstiilien ja luonnonväriaineiden tutkimusta. Mahdollisesti tarvitsen lisäksi jotakin yleistä rekonstruktioproblematiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Pyrin pohtimaan, miten värjäysten teko autenttisuutta tavoittelevin luonnonvärjäysmenetelmin vaikuttaa saavutettuun lopputulokseen, ja mitä merkitystä on sillä, tehdäänkö muinaispukurekonstruktio vanhoin vai nykyaikaisin menetelmin.

Kiinnostus graduni aiheeseen syntyi omasta käsityö- ja historianelävöittämisharrastuksestani - halusin tietää, minkä värisiä ja miten värjättyjä viikinkiaikaiset vaatteet oikeastaan olivat. Graduni on herättänyt etukäteen kiinnostusta käsityöblogini (http://tinctoria.blogspot.com) lukijakunnassa, ja eniten iloa uskon siitä olevan nimenomaan historiaharrastajille. Kaikkein eniten hyötyä gradun valmiiksi saattamisesta lienee tosin itselleni, koska toivon saavani siinä kirjoitettua yhteen toivottavasti johdonmukaiseen esitykseen koko joukon sellaisia kysymyksiä, joita olen opiskeluvuosieni varrella pohtinut.

Juuri nyt olen lukenut Umberto Econ tutkielmanteko-opasta "Oppineisuuden osoittaminen" lähinnä omaksi ilokseni. Vaikka opintoni gradua lukuun ottamatta olenkin oikeastaan jo suorittanut, kävin tällä viikolla vielä Arkeologia ja turismi -kurssin. Siihen liittyvän esseen ajattellin kirjoittaa autenttisuudesta, ja toivon saavani senkin jotenkin kytkettyä graduuni liittyviin pohdintoihin siitä, miten muinaispukurekonstruktioita olisi hyvä tehdä. Ensi viikolla vakaa aikeeni on tuon esseenkirjoituksen lisäksi luonnostella graduni ensimmäistä uutta lukua, joka käsittelee Suomessa tunnettuja värikasveja.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Tuokaa minulle yliajetun bambin pää!

Vähän oli tällainen työpäivä taas. Ajellessani kehää bongasin supinraadon ja mietin, että jollei jostain pian tipahda yhtä kaurista tai peuraa, olen lähestyvien nahkatyönäytösten kanssa jokseenkin pulassa. Ja kas, kun pääsin museon ovelle asti, sen takaa löytyi joulupukin (tai mahdollisesti erään primikäsitöistä innostuneen riistanvalvojaherran) tuoma säkki: yksi erittäin kaunis peurantalja, pari repaleisempaa kaurista, epälukuinen määrä koipia, yksi kauriinpää ja pari vähän satunnaiskuntoista kettua, oletettavasti roadkilleja. Kun sattui vielä olemaan keritsemispäivä, ehdin aamusta vain avata lahjasäkin todetakseni tämän kaiken, ja lyödä kauriisiin ja kettuihin vähän suolaa.

Kun Greta oli päässyt villoistaan ja olin itse lusikoinut mahaani vähän kookoskanamössöä, palasin säkin pariin. Työkalut olivat tietysti kesän jälkiltä hukassa, mutta hyvin tuntui vanha tupakkaleikkurikin toimivan skrapana - puoliympyrämuotohan on ihan sama, eikä leveä terä ainakaan tuoreen nahan kanssa työskennellessä häirinnyt. Olin alunperin ajatellut tekeväni säämiskää/buckskinnia, mutta peurarukan karva oli niin kaunista, että lopulta päätin kuitenkin tehdä rasvaparkkitaljan. Tänään tosin etenin vain skrapaamisen jälkeiseen pesuun asti, rasvaus jäänee Karon harteille, kun teen tässä kuussa toivoakseni hyvin vähän töitä ja hyvin paljon gradua. Oli hassua huomata, ettei peura haissut pestessä juuri miltään eikä oikeastaan ollut edes yhtään likainen suhteessa yleensä oljissa ja omissa ulosteissaan piehtaroineisiin lampaisiin. Punkkeja raukalla sen sijaan oli vatsanahan puolella useita. Ja siisti luodinreikä kaulassa. Harmitti myös heittää periaatteessa ihan käyttökelpoista, tuoretta ihraa pois, mutta tänään ei riittänyt aikaa eikä energiaa sen erottelemiseen muista rämmeleistä.

Tästä peurasta tullee taas yksi kivan sisäsiisti öljy-keltuais-parkittu talja (tai no, missä määrin putkikarvainen eläin ikinä voi olla "sisäsiisti"), mutta niiden pikkukauriiden kanssa olisi huippua kokeilla vähän mulle uusia, ehkä enemmän Ötzin aikaa lähestyviä tekniikoita. Haaveilen tekeväni toisesta hyväkuntoisesta kauriista sitä kuivasäämiskää kehikossa - palasta tullee toki vähän pieni, mutta se nyt ainakin olisi yksi aika primitiivinen tekniikka. Toisen, pilkullisen bambinnahan suhteen mietin mahdollisuutta kuivattaa se kehikossa ja skrapata vasta sen jälkeen - mahdollisuuksien mukaan toki sitä ennen jostain maagisesti ilmaantuvalla kiviteräisellä kaapimella...

Kovasti tahtoisin myös koettaa aivoparkintaa, mutta sitä ennen pitäisi kaivaa ne aivot nyt pakastimeen päätyneen kauriin kallosta ulos. Tähän sain naamakirjan kautta ystävältä ohjeistukseksi, että "käsittääkseni niiden päät voi sahata vähän silmistä taaksepäin silleen ohimosta ohimoon. Jos sahaat aivoon, niin sitten sahaan tulee aivonkappaleita, mut...(tharr be more)ta muusiksihan ne joka tapauksessa menee. Kaapimiseen käy joko tee- tai ruokalusikka riippuen siitä mistä kohtaa sen aivot sisältävän onkalon satuit halkaisemaan." Lisänä oli myös aavistuksen groteski kuva. Eipä siinä kai muu auta kuin yrittää tätä seuraavan tilaisuuden tullen.

Kuten ehkä olette huomanneet, käytän aika sujuvasti termejä "peura" ja "kauris", vaikken oikeastaan kyllä kykene noiden nahkojen perusteella mitään lajimääritystä tekemään. Asiaa ei toki myöskään auta se, missä määrin noita nimityksiä on viime aikoina sotkettu. Täytyy joka tapauksessa kysyä seuraavan kerran, kun joulupukin tapaa. Sen sijaan päivän episodi kirvoitti kotona runsasta keskustelua ja nettitiedonhakua liittyen muun muassa siihen, miksi uusiseelantilaisesta saksanhirvestä valmistettu riistakäristys on halvempaa kuin kotimainen poronliha. Syyt saksanhirven eli punahirven eli isokauriin halpuudelle kenties selvisivätkin - poron hintavuus puolestaan ei ole mulle ihan vielä täysin auennut.

Muissa uutisisssa olen erään elämän hyvin tehokkaasti täyttäneen projektin vihdoin päätyttyä vakaissa aikeissa palata taas gradupohdintojen pariin. Siinä sivussa lienee toivottavasti aikaa silloin tällöin purkaa tänne sitä kaikkea, mitä kesän mittaan ehdin saada aikaan. Tältä illalta bambipohdinnat kuitenkin riittävät, täytyy nukkua välillä.

perjantai 27. elokuuta 2010

Sinistä!

...tai ainakin sinnepäin. Kahdesta itse kehrättyyn lankaan tehdystä morsinkovärjäysyrityksestämme jälkimmäinen eli viime viikolla tehty onnistui tuottamaan haalean turkoosia sävyä. "Sinistäkö? Osta Dylon!" sanoi mulle uutta työliiviä sovittanut ompelijatar, mutta me oltiin kyllä värjäykseen ihan tyytyväisiä. Suvi L:n neuvoista sovellettu ohjeemme oli:
- kolme keskikokoista pussillista tuoreita morsingon lehtiä
- 8 ruokalusikallista lipeää eli kaustista soodaa
- 186 g Nitoria (eli se, mitä purkissa oli jäljellä)

Ja kyseessähän on siis tuo 1800-luvun lopussa kehitetty värjäysmenetelmä, jossa siniväri pelkistetään natriumditioniitilla - puhtaan natriumditioniitin korvasi nyt Nitor värinpoistaja.

Tuoreet morsingonlehdet silputtiin käsin ja laitettiin saaviin, jonka jälkeen niiden päälle kaadettiin lähes kiehuvaa vettä. Lehdet hautuivat noin 25 minuuttia, minkä jälkeen ne siivilöitiin.


Liemi puristeltiin mahdollisimman tarkkaan lehdistä irti. Se oli "sherrynväristä", kuin vahvaa teetä. Haju oli vähän epätavallinen muttei epämiellyttävä.

Liemeen lisättiin lipeä, ja sitten vispattiin "apinan raivolla" ainakin vartti. Samalla liemi jäähtyi toivottuun noin 52 asteen lämpötilaan.

Sammalenvihreän liemen pintaan muodostui sinistä vaahtoa.

Vispauksen jälkeen lisättiin Nitor. Liemen lämpötila pidettiin 49-58 asteen välissä, ja annettiin muuten olla rauhassa puoli tuntia.

Valmis liemi oli noin 50-asteista, väriltään kellanvihreää ja sen pinnalla oli öljyisen oloisia sinisiä läiskiä.


Esikasteltuja ja mahdollisimman kuiviksi puristeltuja lankavyyhtejä kastettiin liemeen yksi kerrallaan, ja annettiin olla 10-15 minuuttia kunkin. Ylösnostettaessa langat lypsettiin varovasti kuivemmiksi välttäen liemen hapettamista pisaroilla. Lyhyen ilmahapettamisen jälkeen lankoja huuhdeltiin vesiämpärissä.

Langat hapettuivat ulkona puolisen tuntia, minkä jälkeen ne huuhdeltiin kunnes väriä ei enää irronnut. Viimeiseen veteen lisätty etikka aiheutti omituisen, keitettyä kananmunaa sivuavan hajureaktion.

Valmiit langat ovat haalean turkooseja kuten myös liemessä käynyt ohut villakangas. Niissä on paikoin tummemman sinisiä läikkiä. Pehmeäkierteisempi vasemmanpuoleinen lanka huovuttui vahvoissa kemikaaliliemissä huomattavasti, tiukempi kerrattu oikeanpuoleinen varsin vähän.

Vielä olisi morsinkoja pellossa, ja menetelmässä riittäisi kokeiltavaa: määrä, aika, puhdas natriumditioniitti, sooda lipeän tilalla, superwash-lankojen käytös... Katsoo nyt vaan, mitä tänä syksynä enää ehtii, ja toteutuvatko suunnitelmamme morsinkopallojen valmistusyrityksistä.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Sinistä morsingolla ja indigolla - taustaa ja perusteita

Olenko joskus aiemmin maininnut, että on ollut vähän hektinen kesä? Nyt olen joka toisen viikon töissä ja joka toisen lomalla, ja ainakin tämä työviikko aiheutti ajoittain runsaampaakin panikointia. Ensin huomasin, että viimeisen meneillään olevan parkitusprosessin paksu härännahka ei ole kuukausia kestäneestä liemen keittelystä ja vaihtamisesta huolimatta parkkiintunut läheskään läpi asti - sen sijaan osa nahasta oli muuttunut paksuksi ja löllyväksi, eli alkanut hajota sisältäpäin. En vielä luovuttanut, vaan leikkasin huonolta tuntuvat osat irti ja vaihdoin nahanpalat jälleen kerran uuteen liemeen. Jos siitä edes jonkun kengänpohjan ja vyönahan saisi, se olisi jo jotain muuta kuin kuukausien työn valuminen hukkaan. Mutta nähtäväksi jää, nyt on kuitenkin mätäkuu päällä ja sen huomaa.

Vähemmän suoraa toimintaa ja enemmän aivokapasiteettia vaati eilinen värjäysnäytös, jonka teemaksi valitsimme vihdoin sinisen värin. Keräilin etukäteen kasaan hieman taustaa ja perusteita - varsinaisista tuloksista lisää sitten, kunhan joskus pääsen käsiksi eilen otettuihin kuviin. Lähteenä pääasiassa Dominique Cardonin raamattu Natural Dyes.

Ai niin, lisäsin muuten tuohon edelliseen tekstiin pari kuvaa kun ne olivat saatavilla.

Perustietoja historiasta

- genovalainen parkkumi (engl. Gene fustian, tukeva puuvilla-pellavakangas työvaatteisiin, käytössä 1300-luvulta) -> jeans
- "bleu de Nîmes" -> denim

- Antiikin Kreikka ja Rooma: käytössä morsinkovärjäys, tiedossa myös mystinen intialainen sinivärikasvi indikon.
- Erilaisia Indigofera-kasveja on ympäri maailmaa noin 700 lajia, minkä päälle tulevat muunsukuiset indigotiinin esiasteita sisältävät kasvit.
- Suomessa ja Skandinaviassa morsinkovärjätty ainakin nuoremmalta rautakaudelta asti. Morsinkokasvi (Isatis tinctoria) on Suomessa mahdollisesti jo muinaistulokas, mutta värjäykseen käytetty morsinko oli todennäköisemmin tuontitavaraa kuin täällä laajalti viljeltyä. Vanhin kirjallinen maininta morsigosta Suomessa on 1600-luvulta. Suomenkielinen nimi tulee luultavasti kukkien kuvailusta morsiamen kruunuksi - muissa kielissä yleensä germaaninen kantasana (engl. woad, saks. waid, ruots. vejde).
- Euroopassa sinivärin lähde ensisijaisesti morsinko, kunnes indigokasveja alettiin viljellä laajamittaisesti siirtomaissa ja tuoda Eurooppaan 1500-luvulta alkaen. Protektionistinen kauppapolitiikka suojeli eri maiden morsinkoviljelijöitä jonkin aikaa, mutta 1700-luvulla sinisen värjääminen tuonti-indigolla oli jo yleisin käytäntö. Varhaisimmat eurooppalaiset löydöt sinivärin käytöstä ovat kasvikuituja neoliittiselta ajalta.
- Tätä ennenkin Euroopassa, erityisesti Välimerellä, käytettiin myös Aasiasta tuotua indigoa, mutta pienemmässä määrin. Indigon sekoittaminen morsinkokyyppeihin oli myös usein keskiaikaisessa kiltalainsäädännössä kielletty.
- Indikotiinimolekyyli eristettiin 1883, ja synteettisen indigon kaupallinen sovellus tuli markkinoille 1897. Kehitystyö maksoi Badische Anilin und Soda Fabrikille 18 miljoonaa kultamarkkaa. Tämän jälkeen indigonviljelyn merkitys on vähemmän yllättäen laskenut, muttei koskaan kokonaan kadonnut. Synteettistä indigoa valmistetaan nykyisin lähinnä öljyteollisuuden sivutuotteena.
- Nykyään vanhoja reseptejä on tutkittu ja kokeiltu uudestaan erityisesti kokeilevan arkeologian tarpeisiin ja käsityöharrastuksen tarpeisiin. Samalla on pyritty ymmärtämään tarkemmin sitä, miten indigovärjäys kemiallisesti toimii ja mitkä seikat lopputulokseen vaikuttavat.

Prosessi yleisesti

- Indigotiinin esiasteita sisältävän kasvin lehdet murskataan, ja tuloksena oleva mehu reagoi hapen kanssa tuottaen indigoväriä
- Indigo ei ole liukoinen sinisessä muodossaan, ei tartu edes puretteella -> muutetaan läpinäkyvään/kellertävään muotoon, jossa voi tarttua kuituun.
- Liemi, jota ei keitetä, on nimeltään kyyppi
- Väri ilmaantuu hapettaessa kylvetyksen jälkeen, lähes taianomaisesti.

Kemiallinen prosessi tuoreilla lehdillä värjätessä

- Sinivärin glykosidi-esiaste on indigokasveissa indikaani, morsingossa indikaani ja isataani.
- Kun lehdet murskataan, tavallisesti kasvin eri soluissa sijaitsevat indikaani- ja isataanimolekyylit vapautuvat ja muuttuvat yhdessä hapen kanssa värittömäksi indoksyyliksi ja sokereiksi, jälkimmäiset myöhemmin käymisen myötä hapoiksi.
- Murskaamisen jälkeen lisätään emäs, joka neutraloi hapot ja säilyttää kyypin. Samaan aikaan bakteeritoiminta estää indoksyylin hapettumisen liukenemattomaksi indigotiiniksi.
- Värjättävä materiaali upotetaan kyyppiin ohjeesta riippuen 15 minuutiksi - 12 tunniksi, jolloin se kyllästyy indoksyylilla. Kun materiaali nostetaan kyypistä, se hapettuu ja kaksi indoxyylimolekyylia yhdistyy indigotiiniksi. Sininen väri jää materiaalin pintaan ja on hyvin pesun- ja valonkestävää.
- Lopputulos riippuu paitsi siitä, mitä glykosideja käytettävässä kasvissa on, myös pH:sta, lämpötilasta ja hapesta.
- Tietyissä olosuhteissa saattaa syntyä indigotiinin sijaan indirubiinia, joka antaa purppuraväriä (ja saattaa olla syöpävasta-aine myös).
- Useimmissa luonnonvärjäysprosesseissa läsnä myös mm. keltaista tuottavia flavonoideja.

Morsinkopallot

- Tuorevärjäys on kätevää, mutta mahdollista vain silloin, kun 1. vuoden lehdet ovat tuoreita -> säilöminen on tarpeen pidemmän värjäyskauden ja kaupan mahdollistamiseksi.
- Lehtiä on onnistuttu säilyttämään pakastekuivaamalla, mutta historiallisesti tehtiin morsinkopalloja.
- Morsinkopallot tehdään murskaamalla tuoreet lehdet ja pyörittelemällä niistä käsin palloja. Tutkimuksen mukaan palloissa tapahtuva bakteeritoiminta muuttaa indikaanin ja isataanin lähes kokonaan indigotiiniksi.
- Käyttöön otettaessa pallot hajotetaan ja niihin sotketaan lämmintä vettä. Tässä prosessissa syntyvä massa on hyvin indigotiinipitoista. Massaa oli ainakin aiemmin tapana "kompostoida" useita viikkoja tasaisen maitohappokäymisen eli fermentoitumisen aikaansaamiseksi. Fermentoiminen haisee - tästä esimerkiksi kuningatar Elisabeth I:n vuoden 1585 määräys, ettei morsinkoa saa viljellä tai käsitellä alle 13 km (8 mailin) päässä hänen asunnoistaan.
- Indigokasveista valmistetaan tahnaa, joka kuivataan helposti kuljetettaviksi kakuiksi. Käyttöön otettaessa nämä kakut jauhetaan ja sekoitetaan johonkin sellaiseen aineeseen, joka käynnistää maitohappokäymisen (kuten morsinkoon).

Historialliset kyypit

- Keskiaikaisten lähteiden ja nykyaikaisten kokeilujen perusteella tehty "perusresepti" morsinkopallokyypille antaa 6 tunnin keittoajan ja sitä seuraavan 20-37 tunnin tekeytymisen, jonka aikana kyyppiä täytyy sekoittaa, pH:ta tarkkailla ja emästä lisätä tarvittaessa.
- Morsinkokyyppi tuottaa väriä noin 3 päivää. Jos värin vähentyessä laskee veden pois ja lisää kuivattua indigoa, voi kyyppiä jatkaa lähes ikuisesti. Tämä oli siis nimenomaan se, mikä aiemmin oli kiellettyä.
- Morsinko- ja indigovärjäyksen kohdalla puhutaan paljon virtsakyypistä. Urean käyttö ei ollut niinkään ammattivärjärien menetelmä kuin sellainen varsin yksinkertainen tapa tuottaa sinistä, jota kotivärjärit suosivat taloudellisista syistä. Virtsakyypillä saadaan erityisesti vaaleita vihreän ja sinisen sävyjä, jotka ovat hyvin kestäviä. Sen huono puoli on karmea haju, jota saa pestä ja tuulettaa valmiista langoista pitkään pois.
- 1870-luvulla kehitettiin tehokas hydrosulfiittikyyppi, jossa natriumditioniitin ja kaustisen soodan (lipeän) käyttö tuottavat indigon erittäin nopean liukenemisen ja pelkistymisen. Tämän kyypin heikkouksia ovat vahvojen emästen eläinkuituja, erityisesti villaa vahingoittava vaikutus ja isossa mittakaavassa prosessin saastuttavuus. Lisäksi molemmat mainitut kemikaalit ovat vaarallisia aineita.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Villan käsittelystä ennen kehräämistä

Talomuseo-oppaan arki täyttyy sirpaleisista, vähän kerrallaan edistyvistä projekteista. Tällä viikolla olen ommellut kenkiä J:lle Grunwaldia varten ja kehrännyt vähän. Ensin mainituista toivottavasti vähän lisää kunhan lakkaan olemasta näin toivottoman laiska valokuvaaja. Jälkimmäinen sen sijaan on kirvoittanut pohdintoja, joita yritän tässä kirjoittaa hieman auki. Pohdinta saattaa alkaa vähän keskeltä - olen pyöritellyt näitä juttuja jo jonkin aikaa, ja saatan ottaa itsestäänselvyytenä sellaista, minkä ei pitäisi sitä olla.

Museolla säännöllisesti vierailevat Karon lampaat ovat suomenlammas Vili, kainuunharmas Elviira ja saaristolais- eli ahvenanmaanlammas Greta. Tämänhetkiseen opastusrunkoomme kuuluu, että suomenlampaan villa on ollut nykyisenkaltaista, eli lyhyehköä, pehmeää ja kiharaa vasta jonkun sataa vuotta, ja että tämän jalostuksen tuottaman muutoksen taustalla on ollut kehräämöteollisuuden tarve saada tasalaatuista villaa. Aiemmin suomenlampaan turkki oli ahvenanmaalaisen ja monien muiden primitiivisten lammasrotujen turkin tavoin kaksiosainen koostuen pitkästä päälliskarvasta ja lyhyestä alusvillasta (tähän löytäisin varmaan jonkun lähteen esimerkiksi Heini Kirjavaisen kuituanalyysikirjoituksista). Monien vanhojen museokävijöiden muistelemat lapsuuden karstaussessiot ovat kohdistuneet nimenomaan suomenlampaan tasalaatuiseen villaan, kun taas erityisesti ahvenanmaalaisten pitkää päällivillaa on täytynyt käsitellä jollain muulla tavalla kuin villakuidut yhteen sotkevilla karstoilla.


Elviira ja ihailija. Kuva J. Sahramaa 2010.

Muinaispukututkimuksen parissa on pitkän villan esikäsittelyyn ennen kehräystä tavattu kertoa käytetyn villakampoja, joiden piikeistä on löytöjä ainakin Skandinaviasta. Kuten Lontoo-tekstissä referoin, Briteissä oli ilmeisesti tapana erotella pitkä ja lyhyt villa toisistaan ja käsitellä nämä eri välinein: pitkä kammoilla, lyhyt jousella tai karstoilla. Jonkinlainen skandinaavinen yleiskäsitys tuntuisi myös olevan, että villa on lajiteltu, ja loimi- ja kudelangat on kehrätty erilaisesta villasta (kts. esim. Grönlanti-teksti). Ainakin Länsi-Suomessa sen sijaan kaikenlainen villa on usein tavattu kehrätä yhteen, kuten Kirkkomäen gotlantilaisen miniän tapaus meille kertoo: länsisuomalaiset vertailutekstiilit haudasta 27 ovat selkeästi karkeampia kuin osa gotlantilaisista tekstiileistä, koska niiden villaa ei ole eritelty laadun tai tyypin mukaan. Ystävän kanssa olemmekin esittäneet arvauksen, että viikinkiajan Suomessa villaa tuskin on yleensä kammattu, vaan todennäköisemmin se on nypitty avonaisemmiksi tupsuiksi ja kehrätty enemmän tai vähemmän suoraan vailla kummempia esikäsittelyjä. Tämä ajatus vaatisi seuraavaksi teknisiä kokeiluja tuekseen, tai kaatamisekseen.

Itse olen kehrännyt tämän kevään ja kesän valkoista ahvenanmaanlampaan villaa yrittäen harjoitella villan kampaamista, alunperin netistä löytyneen videon perusteella. Omat kampani ovat liian pienet ja tylsät, Ninon Karolle mynämäkeläisten mallien perusteella tekemät taas niin hervottoman isot, että niiden käyttö ottaa ikävästi ranteiden päälle. Tällä hetkellä käyttämäni villa ei myöskään ole ihan niin pitkää kuin kampaamisen kannalta olisi hyväksi - oikeasti varmaan pitäisi kaivella toissakesänä ahvenanmaalta ostettua villasäkkiä sen selvittämiseksi, onko siellä uumenissa myös varsinaisia päällikarvoja pehmeämmän alusvillan lisäksi. Kampaamisen lievästä säätöisyydestä huolimatta olen onnistunut kiskomaan kammoista irti varsin hyviä, pitkiä ja yhtenäisiä hahtuvia (tai topseja). Karstattuun lepereeseen verrattuna tuollaista hahtuvaa kehrää todella pitkään, ja pitemmistä villoista tuntuisi myös olevan helpompaa tehdä ohuempaa lankaa. Tai sitten olen vain kehittynyt kehrääjänä - oli miten oli, pidän kampalangan valmistuksesta tekniikkana jossain määrin karstalankaa enemmän, vaikka kampaaminen hieman työlästä edelleen onkin. Jos tässä joku päivä kokoaisi itsensä ja takoisi piikit sellaisiin kampoihin, jotka olisivat mitoiltaan jossain noiden nyt käytössä olevien puolivälissä...

Mun kampa vasemmalla, Karon oikealla. Kuva J. Sahramaa 2010.

Ahvenanmaanlampaan villa on hirmuisan riittoisaa: tällaisella muutama tunti viikossa -vauhdilla kehräilen tuon saman säkin villoja värttinällä vielä muutaman vuoden päästäkin. Karon rukki pyörii pikkuisen nopeammin, mutta silti tuskin pysymme Gretan reilun kolmen kilon puolivuosittaistuotannon perässä. Gretasta irtoava villamäärä on jokseenkin hervoton suhteessa siihen, että kaksi kertaa painavammasta Vilistä irtoaa vain puolisentoista kiloa villaa joka kerinnällä. Ei ehkä ihme, että kansatieteellisen materiaalin mukaan kehräys ei koskaan loppunut, vaan rukit ja värttinät pyörivät tuvissa ja pirteissä kaiket illat. Yksi lähes tarkalleen satagrammainen, kerrattu vyyhti sentään valmistui ja pääsi yhdessä Karon rukilla kehrättyjen lankojen kanssa krappipönttöön lähes kuukausi sitten. Vähän jo tekisi mieli ottaa ne ja toisessa pöntössä likoava ohut villakangas jo ulos, mutta jos nyt ensi viikon puolelle ainakin vielä malttaisi.

Tässä jaaritellessa meinasin kokonaan unohtaa, mitä ajatusta ylöskirjaamaan tämän tekstin oikein aloitin. Suomenlampaan villan käsittelystä meillä on paljon etnografista materiaalia, ja kun usein tapaa myös ihmisiä, jotka ovat lapsuudessaan villaa äitiensä tai mummojensa kehräyksiä varten karstanneet, ei tuon käsityöperinteen voi edes sanoa missään vaiheessa katkenneen. Kampaaminen taas on ainakin Suomessa enemmän tai vähemmän kokeilevaa arkeologiaa, jossa tekniikoita testaillaan yrityksen ja erehdyksen kautta työvälinerekonstruktioilla. On kuitenkin alueita, joilla maatiaslampaat ovat näihin päiviin saakka säilyttäneet kaksikerroksisen turkkinsa. Loogisesti pitempikuituisen saaristolaisvillan käsittelyperinteitä pitäisi siis selvitellä siellä: luulisi, että ahvenanmaalaista perinneaineistoa villankäsittelystä löytäisi, jos vain alkaisi etsimään. Tähän mennessä siihen törmäämistä on saattanut estää lievä kielimuuri. Ehkä tämän kesän Saltvikista löytyisi juttukavereita: Ålandsfåret-yhdistyksen aktiiveja on tiettävästi pyörinyt siellä ennenkin. Kuvittelisi, että myös arkistoihin olisi tallennettu jotakin sellaista, josta saisi perspektiiviä omiin nykyisiin työtapoihin ja niiden kehittämiseen. Kun vain joskus olisi aikaa keskittyä tällaiseenkin tiedonhakuun kaiken muun lisäksi.

Tänään päämääränä kuitenkin ommella vielä toinen kenkä valmiiksi ennen työpäivän päättymistä ja siirtymistä lautapelimallinnetun maatilanpidon pariin.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Katto pään päälle

Kiirettä pitää edelleen: kirjoittamista olisi vaikka mistä, eikä suinkaan vähiten parkinnan edistymisestä lähes valmiiksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan. Sen sijaan hyvin pikaisesti katoista sen perusteella, mitä äskeisestä esitelmästä opin. Tämä siis ilman muuta taustatyötä ja omaa kokemusta.

Puukaton olennaisin ominaisuus on se, että se kuivuu nopeasti. Kokeilut esimerkiksi paanu- ja pärekatoilla ovat osoittaneet, että käsittelemätön puu kestää pisimpään.

Varhaisimpia katteita ovat ainakin malka- ja liistekatto. Liiste on vähän niinkuin pitkä päre, joka saadaan kiiloilla halkaistusta puusta kirveellä, mahdollisesti erityisellä liisteiden tekoon tarkoitetulla kirveellä. Hyvä liiste lähtee lähes itsekseen irti. Liisteet ladotaan vierekkäin ja seuraava kerros sauman päälle. Liistekattoon tulee kolme kerrosta, jotka ladotaan suoraan vuoliaisten päälle. Jos liiste ei riitä koko lappeen pituudelle, voidaan laittaa useampi kerros. Liisteet lyödään kiinni pihlajatapeilla. Liistekatoista löytyisi lisätietoa Paulaharjulta.

Pärekatot yleistyivät pärehöylien keksimisen jälkeen 1800-luvun jälkipuoliskolla, teolliset naulat halpenivat vasta 1800-1900 -lukujen taitteessa. Pärekaton voi toki tehdä myös puukkopäreistä. Pärekaton materiaaliksi käy kuusi, mänty tai haapa, ja puut kaadetaan helmikuussa. Pärekatto aloitetaan alhaalta ja ladotaan ylöspäin rivi kerrallaan. Kolminkertainen pärekerros on ehkä paras, nelinkertaiseen voidaan käyttää myös huonolaatuisempia päreitä. Päreet ladotaan limittäin sekä pysty- että vaakasuunnassa. Ne lyödään kiinni nauloilla, joiden tulee olla neliskulmaisia tai talttamaisia: niiden täytyy katkaista päreen syyt, tai päre halkeaa. Pärekatto kestää kolmisenkymmentä vuotta, paanukatto puolestaan voi kestää satojakin vuosia.

Puunkäytön lähteenä kannattaa tutustua ainakin Harri Metsälän kirjoihin.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Kiireinen parkintakevät

Uh-oh. Viimeiset viikot on pitänyt hoppua: Glimsin parkintakevät alkoi, enkä pariin viikkoon ole ehtinyt tehdä töissä juuri muuta kuin rapsuttaa nahkoja ja keittää parkkia. Työn alla ovat olleet viime syksyn teurastamoreissulla ostetut 11 pientä lammasta, joiden lisäksi kävin tänään hakemassa kaverilta puolikkaan jättimäistä härkää, joka on onneksi sentään valmiiksi raakanahkamuodossa. Ja sitten meillä on potentiaalinen peuraoptio, mutta sen toteutuminen riippuu ihan siitä, onko joku sarvipää riittävän tyhmä jäädäkseen lähiaikoina Espoossa auton alle.

Suski puhdistaa taljan lihapuolta. Melkein osaan kuvata laittamatta peukaloa linssin eteen.

Talja pesulla. Kuvassa myös parkitsijan suosikkiastia, 90 litran saavi. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Kolmesta rasvaparkkilampaasta kaksi on jo pehmitetty valmiiksi asti, kolmas hengailee vielä koppuraisena esimerkkinä eri työvaiheista. Sen sijaan pehmitin loppuun yhden viimevuotisen lampaan, joka löytyi pakastimesta. Kaksi viime viikolla kalkkiliemessä karvoistaan päässyttä nahkaa on lillunut kuusiparkissa jo viikon verran ja näyttää oikein hyvältä, lienevät valmiita viimeistään ensi viikon alussa. Eniten jännitystä ovat nyt aiheuttaneet 6 muuta nahkaa, joista yritimme poistaa karvaa lumihankiliotuksen avulla, mutta vajaa kaksi viikkoa ei siihen näköjään riittänyt. Ajan ja lumen alkaessa käydä vähiin sijoitimme taljat eilen kalkkiliemeen, ja kolme niistä pääsi jo tänään enimmäkseen karvoistaan. Vähän olivat vielä tiukassa, huomenna toivottavasti irtoavat paremmin. Suomen työtehottomuusseura oli taas vauhdissa, kun aikataulujen takia oli silti pakko yrittää kihnuttaa villoja osasta irti jo tänään.

Karvanpoisto kalkkiliotetusta lampaasta puupalikan avulla ja nyppimällä, sekä allekirjoittaneen pinkit kumihanskat. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Lampaannahka ensimmäisen kuusiparkkiupotuksen jälkeen. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Nahkatyö on sikäli haastavaa työnäytöshommaa, että erilaisia työvaiheita täytyy väsäillä vähän etukäteen ilmoitetuista aikatauluista riippumatta, ja välillä on huomattavan hankalaa sovittaa museotyöntekijän kolmen päivän viikonloppua siihen, mitä milloinkin pitäisi ehtiä edistämään. Enimmäkseen on silti ollut oikein mukavaa tehdä töitä, vaikka se aikaa ja energiaa syökin: kolme kälättävää naista saa yhdessä huomattavan paljon aikaan. Ja jos tämän lopputulemana vielä joku päivä on itseparkituista nahoista ommellut keskiaikakengät, niin lienee se sentään vaivan arvoista.

Yrittänen tarkempaa kuvausta kasviparkitusprosessista jossain vaiheessa kun vain millään ehdin - nyt saa riittää tämä melko tohkeissaan kirjoitettu pikainen sepustus :)

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Tekniikoita Lontoon malliin

Junailin sunnuntaina pariksi lepopäiväksi mummolaan itärajalla - VR oli mitä ilmeisimmin selvinnyt viime viikon kaaoksestaan, sillä nyt juna oli vain muutaman minuutin myöhässä. Matkalukemiseksi nappasin Grönlantikirjan keskeneräisyydestä huolimatta Museum of Londonin klassikon Textiles and clothing 1150-1450, jossa Elisabeth Crowfoot, Frances Pritchard, Kay Staniland ja kumppanit esittelevät Lontoon kaivausten keskiaikaisia tekstiililöytöjä. Tekstiilien valmistuksessa käytettyjä tekniikoita käsitellessään Crowfoot&co esittävät muutamia kovasti mielenkiintoisia huomioita. Tässä nyt kenties jo tutuksi tulleeseen tapaan muistiinpanotyyppistä tiivistelmää luvun sisällöstä, sivut 15-25.

Käytetyt tekniikat riippuvat käsillä olevasta materiaalista, mutta tekniikoita voidaan myös lainata materiaalista toiseen, kuten rukki lainattiin villan kehräämiseen puuvillankäsittelyn parista (->Mazzaoui, M.F. 1981. the Italian Cotton Industry in the Later Middle Ages 1100-1600: 78-9; Chorley, P. 1987. 'The cloth exports of Flanders and northern France during the thirteenth century: a luxury trade?' Econ Hist Rev, 2nd ser, 40: 376). 1100-luvulta alkaen kiltasäädökset vaikuttivat moniin tekstiilinvalmistuksen puoliin, ja näistä kertovia dokumentteja voidaan kriittisesti tarkasteltuna käyttää lähteenä tekstiilien käsittelymenetelmien tutkimuksessa.

Villan käsittely, kampaaminen, kehrääminen ja huovuttaminen

Villa oli keskiaikaisessa Englannissa merkittävin tekstiilien raaka-aine, ja raakavilla oli kankaanvalmistusprosessin kallein osa. Lampaat olivat pienempiä ja vähemmän jalostettuja kuin 1700-luvulta eteenpäin, mutta Englannissa oli silti jo havaittavissa paikallista variaatiota villan laadussa. Villan hinta riippui myös siitä, mistä kohtaa eläintä se oli peräisin: hartioilta tuleva selkävilla oli parasta laatua, kun taas takapuoli ja vatsavilla olivat melkein käyttökelvottomia. Luostarit olivat tärkeimpiä villantuottajia, ja eräiden kirjallisten lähteiden mukaan villa jaoteltiin niissä hyvään, keskitasoiseen ja suortuviin tai klippauksiin. Umpimähkään kuituanalyysiin otetut keskiaikaiset villanäytteet kertovat laajasta varianssista: löytyy sekä lyhyttä että merinotasoisen pehmeää villaa, ja osa villasta on peräisin tuplaturkkisesta lampaasta, joka vastaa skotlantilaisia ylämaanlampaita ja brittiläisiä saaristolaislampaita (sekä skandinaavisia muinaislampaita, tietysti). Luonnonruskeaa ja -harmaata villaa on käytetty kankaiden kuviointiin sekä yhdessä värjättyjen lankojen kanssa että sellaisenaan. Kirjallinen lähde vuodeta 1641 mainitsee, että kussakin laumassa pidettiin paria värillistä lammasta - tämä käytäntö oli kenties voimassa jo keskiaikaina. (-> Ryder, M.L. 1981. 'British medieval sheep and their wool types', in Crosley, D.W. (ed.) Medieval Industry, CBA Res Rep, 40, 16-20; ja Ryder 1983. Sheep and Man.)

Keskiaikaisen villan pituudesta on kuulemma keskusteltu paljon, mutta kirjoittajien mukaan on selvää, että villaa on käsitelty kampaamalla läpi keskiajan (worsted yarn = kampalanka). Crowfootin ja kumppaneiden mukaan villakammat lämmitettiin ja dipattiin rasvapönttöön, joka sisälsi voita, oliiviöljyä tai eläinrasvaa, joka liukasti villaa ja suojasi kuituja vahingoittumiselta. Kahta kampaa voitiin pitää käsissä, mutta Englannissa oli tavallisempaa, että yksi lämmitetty kampa kiinnitettiin kampatelineeseen (combingstock -> Hoffmann, M. 1964. The Warp-Weighted Loom, 284-7). Villaa kammatessa pitkät kuidut erottuivat lyhyistä, jotka jäivät kampaan. Villaa on kammattu Englannissa ainakin roomalaisajalta lähtien, sieltä tunnetaan litteitä rautakampoja. 500-luvulla näiden muoto on muuttunut niin, että nyt rautaiset piikkirivit on kiinnitetty puiseen tai sarviseen kahvaan. Tällaisia kampoja on löytynyt maaseutuasuinpaikoilta, haudoista ja myös 900- ja 1000-luvun Lontoosta.

Kammattu villa laitettiin kepin (distaff) päähän ja kehrättiin värttinällä. Yksi Lontoosta löydetty värttinä oli vähän pidempi kuin 254 mm ja valmistettu havupuusta. Jos haluttiin oikein ohutta lankaa, värttinää saatettiin pitää jossakin astiassa, mutta kuvalähteiden perusteella oli tavallisempaa kehrätä seisaallaan. Kammattu villa oli yleensä z-kierteistä, mutta kudelankaksi voitiin kehrätä myös pehmeämpää s-kierteistä lankaa. Kierteen suunta riippuu kuulemma siitä, kummalla kädellä värttinälle annetaan vauhtia.

Kampalanka värjättiin yleensä ennen kutomista, mikä mahdollisti pienten erien värjäämisen ja vähäisen panostuksen värjäystarvikkeisiin. Näin ollen kaikki kankaaseen käytetty lanka ei välttämättä ollut ihan samansävyistä. Tämä elävöitti kankaan väriä, mutta tällainen efekti ei ollut suosiossa myöhemmällä keskiajalla, jolloin tahdottiin yksivärisiä kankaita. Kammattua lankaa käytettiin myös nauhoihin ja kuvakudoksiin. Kampalankatekstiilit olivat myöhemmällä keskiajalla halvempia kankaita myös siksi, etteivät ne vaatineet monimutkaisia viimeistelytoimenpiteitä. Ne voitiin kuitenkin mankeloida tai kiillottaa hankaamalla pintaa kivellä (slickstone) tai kuumennetulla lasisella puolipallolla, jälkimmäistä käytettiin myös pellavalle. Kampalankatekstiilit olivat arvossaan anglo-saksien ja viikinkien valtakunnissa Englannissa, Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa, eikä niiden asema horjunut ennen kuin 1000-1100-luvuilla, kun scarlet-nimellä kutsutut voimakkaasti viimeistellyt kankaat ilmaantuivat käyttöön.

Lyhyiden villatapulien käsittely erosi pitkän kuidun kanssa käytetyistä menetelmistä. Ennen 1200-lukua villaa, joka oli liian lyhyttä kammattavaksi, hakattiin joskus pienellä jousella (Mazzaoui 1981, 76-7): tämän työkalun tuottamat värähtelyt erottivat kuidut villaisaksi massaksi, jota voitiin kehrätä tai huovuttaa. Tämä tavallisesti vuohenkarvaan ja puuvillaan käytetty työtapa ilmaantui Länsi-Eurooppaan ilmeisesti kuitenkin vain vähän ennen karstoja (cards), ja karstauksesta tuli Englannissa suositumpi lyhyen villan käsittelytapa. Agnes Stubbard testamenttasi vuonna 1418 Sibill Chekyneyelle sekä villakammat, kampatelineen, pyörän (rot) ja parin karstoja (Tymms, S. (ed.) 1850. Wills and Inventories from the Registers of the Commissary on Bury St Edmunds, 2-3), eli eli molempia villankäsittelytapoja voitiin harjoittaa myös samaan aikaan erityyppiselle kuidulle. Kammattua villaa käytettiin yleensä kankaan loimeen, karstattua kuteeseen. Mainittu pyörä saattoi olla joko tarkoitettu vyyhtien valmistamiseen tai rukki. Myös isopyöräiset rukit, joita kehrääjä käsitteli seisten, ilmaantuivat Englantiin samoihin aikoihin kuin karstat. Sitä käytettiin aluksi erityisesti kudelankojen kehräämiseen, sillä vaikka se nopeutti työtä, langasta ei tullut yhtä hienoa ja tasalaatuista kuin värttinällä kehrätessä. (-> Lemon, H. 1968. 'The development of hand spinning wheels', Textile History, 1, 87-8)

Villalla on taipumus huopua, ja tätä ominaisuutta hyödynnettiin villakankaiden viimeistelykäsittelyissä, joiden tavoitteena oli kiinteä pinta ja pehmeä laskeutuminen. Käsittelyt vaihtelivat hieman, mutta yleensä materiaali liotettiin jossakin emäksisessä puhdistusaineessa kuten seisotetussa virtsassa tai piipitoisessa savessa (fuller's earth). Kosteaa kangasta huovutettiin käsin, jaloin tai vesivoiman pyörittämien puisten vasaroiden avulla. Kankaan pinnan huovuttaminen oli ollut tavallista roomalaisaikana, mutta se oli epätavallista Pohjois-Euroopassa seuraavina vuosisatoina, jolloin suosittiin kuviollisia kampavillatekstiilejä. Muutos levisi pohjoiseen Italiasta, jossa huovutusprosessi ei kenties koskaan ollut poistunut käytöstä. Huovutusmyllyjä tunnetaan lähteistä Keski- ja Pohjois-Italiasta 900-luvulta, Rouenin seudulta ja Normandiasta vuodelta 1087 ja Englannista 1100-luvun lopulta. Joitakin tuotteita, kuten hattuja, huovutettiin kuitenkin edelleen käsin, ja Flanderissa käsin tai jaloin huovuttaminen oli muutenkin suositumpaa kuin huovutusmyllyjen käyttö.

Huovutetut kankaat kutistuivat kolmannekseen alkuperäiskoostaan, ja siksi niitä täytyi venyttää kuivumisen ajan puisessa kehyksessä (tenterframe). Metalliset kiinnityskoukut sijaitsivat näissä kehyksissä tietyin välein, koska valmistettavan kankaan koko oli standardisoitu. Kehykset olivat alunperin yksityisomistuksessa, mutta vuonna 1482 annettu säädös määräsi kehykset vain kangaskauppiaiden ja räätälien killan jäsenten käyttöön väärinkäytösten, kuten kankaan riittämättömän kastelemisen välttämiseksi. Kangas viimeisteltiin pehmeäksi harjaamalla sen pintaa ohdakkeella (Dipsacus fullonum, fuller's teasel) , joka nosti nukan. Varhaisempina aikoina nukka jätettiin leikkaamatta (esim. Sutton Hoon hautauksesta ja 1000-luvun Hedebystä löytyneet tekstiilit), kun taas myöhemmin keskiajalla se leikattiin isoilla keritsimillä kun kangas oli asetettu hevoseksi kutsutun telineen päälle. Jos villa oli oikein hyvälaatuista, nukkaaminen ja nukan leikkaaminen suoritettiin monta kertaa peräkkäin. 1200-luvulle tultaessa kalliimpi "värjätty" tekstiili, joka oli värjätty kankaana, erotettiin halvemmista tekstiileistä, jotka oli kudottu värjätyistä langoista (Chorley 1987, 350). Jotkut tekstiilit voitiin myös tuplavärjätä ensin lankana ja sitten kankaana (Munro, J.H. 1983. 'The medieval scarlet and the economics of sartorial splendour' in Harte&Ponting (eds), Cloth and clothing in medieval Europe, 53-4).

Muut materiaalit

Lontoosta on löytynyt myös vuohen ja jonkun näätäeläimen karvasta tehtyjä tekstiilejä. Vuohenkarvalanka kerrattiin, jotta se olisi riittävän vahvaa kudottavaksi. Näädänkarvoja huovutettiin lampaanvillan sekaan kiiltävän pinnan aikaansaamiseksi. Eläinten karvojen sekoittaminen villaan oli kuitenkin ajoittain kielletty.

Pellavankäsittelyiksi mainitaan Bainesiin (1977. Spinning Wheels, Spinners and Spinning, 19-24) viitaten liottaminen, joka saastutti joet ja aiheutti hajuhaittoja, kuivatus, hakkaaminen puunuijalla, lyöminen puisella veitsellä tasopinnalla kuitujen irroittamiseksi kuoresta, ja kampaaminen loppujen roskien irrottamiseksi ja kuitujen järjestämiseksi kehräystä varten. Vaikka pellavan luonnollinen kiertymissuunta on S, sitä kehrättiin Pohjois-Euroopassa yleensä Z-kierteiseksi, näin myös kaikissa Lontoosta löytyneissä pellavakankaissa. Luonnostaan ruskeasävyisen pellavan valkaiseminen oli pitkä prosessi ja nosti kankaan hintaa merkittävästi. Pellavan tärkkääminen tunnetaan vasta 1500-luvulta, jolloin voitiin käyttää ainakin vehnätärkkiä. Pellavan pintaa kiillotettiin kuumennetulla lasisella puolipallolla.

Silkin käsittely vaati taitavia käsityöläisiä: se irrotettiin silkkiäistoukan kotelosta höyryttämällä ja kelattiin rullalle. Päämääränä oli saada pitkä sileä lanka, mutta möykkyisi lankoja voitiin käyttää halvempien kankaiden kuteena. Tukevampia lankoja nauhoja, hiusverkkoja ja hapsuja varten saatiin kertaamalla lanka. Silkki värjättiin kankaana tai valkaistiin rikillä. Silkikäsittelytekniikoita tunnetaan keskiajan Euroopasta lähinnä Italiasta.

Värjäys

Vain muutamilla väriaineilla oli kaupallista merkitystä: morsingolla, krapilla, kermeksellä ja oletettavasti myös väriresedalla. Kauppiaat ja käsityöläiset erikoistuivat tiettyihin väriaineisiin. Sinistä värjäävää morsinkoa tuotiin Lontooseen kuivattuina palloina, jotka täytyi ennen käyttöä vielä jauhaa, kostuttaa ja jättää käymään alle 50 asteen lämpötilaan. Oikein käsiteltynä morsinko säilyi monia vuosia, ja morsinkotynnyrit mainitaan silloin tällöin myös testamenteissa. 1100-1200 -luvuilla morsinkoa tuotiin erityisesti Picardiasta ja 1200-luvun lopulta 1300-luvulle Alankomaista, Saksasta, Lombardiasta ja Languedocista. 1300-1400 -luvuilla monet morsinkokauppiaat kuuluivat St Andrew's Baynard's Castlen seurakuntaan, josta on kotoisin myös suurin osa Lontoon tekstiililöydöistä. Useimmat värjäämöt sijaitsivatkin Thamesin varrella, jotta juoksevaa vettä oli jatkuvasti saatavilla.

Punaisen krapin suosion väriaineena osoittavat sekä monille tekstiileille tehtyjen värianalyysien tulokset että se, miten London Dyer's Companyn tunnuskuvaksi valittiin kolme matarapussillista. 900-1100-luvun löytöihin sisältyy useita keittoastioita, joiden sisälle jääneet töhkät vastaavat kemialliselta koostumukseltaan krappivärjäyslientä. Myöhemmästä aineistosta tällaisiä pyttyjä ei kuitenkaan löydy, mitä kirjoittajat pitävät osoituksena värjäysmetodin vaihtumisesta kotitaloustyöstä kaupalliseksi yrittämiseksi.

Purppuranpunaista tuottavia kermes-kuoriaisia ei ilmeisesti tuotu Englantiin ennen 1100-lukua, vaikka väriaine tunnetaankin joistakin roomalaisaikaisista löydöistä. Pohjois-Euroopasta ei tunneta yhtään kermesvärjättyä villakangasta 400-1000-luvuilta, mutta silkissä väriaine on yleinen. 1200-luvun Englannista löytyy kuitenkin tekstilähde kankaan värjäämisestä kermeksellä kuninkaan käyttöön. Kermestä ovat mahdollisesti välittäneet juutalaiset kauppiaat. Sitä on tuotu lähinnä Espanjasta ja Portugalista, mahdollisesti myös Pohjois-Afrikasta ja Etelä-Ranskasta. Kermes ilmeisesti syrjäytti Pohjois-Euroopassa purppurasävyisen villan tuottamiseen 1000-luvulle asti käytetys jäkälävärit. Orseiinia, joka on jäkälien kemiallisen koostumuksen tärkein väriaine, ei löydy lainkaan 1300-luvun lontoolaisista tekstiileistä otetuista näytteistä. Tekstilähteiden mukaan jäkäliä kuitenkin tuotiin Englantiin värjäyskäyttöön Norjasta ja Kanariansaarilta vielä 1200-1400-luvuilla. Vaikka jäkälävärien käyttö villakankaisiin väheni 1000-luvulla, se kuitenkin lisääntyi Italiassa valmistettujen silkkikankaiden värjäyksessä, ja näitä värejä esiintyy muun muassa Lontoosta löytyneessä kuviollisessa silkkikankaassa ja silkkisekoitesametissa.

Väriresedan käytöstä löytyy hyvin vähän kirjallisia lähteitä, mutta siemenlöydöt ovat runsaat, joten sitä luultavasti kasvatettiin riittävästi kotimaan tarpeisiin. Keltaista värjättiin paitsi sellaisenaan myös morsinkovärjättyjen kankaiden päälle vihreän aikaansaamiseksi, tai yhdessä krapin kanssa oransseja ja kultaisia sävyjä varten.

Kudonta

Myös kudontatekniikat muuttuivat keskiajan kuluessa. 900-luvulle tultaessa loimipainoiset pystykangaspuut olivat olleet käytössä jo ainakin tuhat vuotta (Wild, J.P. 1970. Textile manufacture in the Northern Roman Provinces, 61). Loimi aloitettiin käyttämällä sitä kuteena pienessä aloitusnauhaloimessa. Pystypuut asetettiin seinää vasten niin, että yksi viriö syntyi luonnollisesti. Kangasta kudottiin seisten ja kutoja löi kuteen tiukaksi valaanluisella, puisella tai rautaisella kudontamiekalla. Tällaisilla puilla voitiin kutoa useita erilaisia sidoksia, mutta siihen liitetään erityisesti nelivartiset toimikkaat (four-shed twills) ja vaillinaiset timanttikuviot (broken lozenze patterns). 800-luvun lopulla pystypuiden alatukkia (? heddle-bracket) muokattiin ja siihen lisättiin toinen lovi/kolo (notch), joka mahdollisti kolmivartisten toimikkaiden ja terävien timanttikuvioiden kutomisen. Tähän viittaavat hyvälaatuisten kolmivartisten timanttikuvioisten toimikkaiden ilmaantuminen Birkan hautalöytömateriaaliin ja edellä kuvattujen työkalujen löytyminen Trondheimista Norjasta. (-> Haynes, A.E. 1975. 'Twill weaving on the warp-weighted loom: some technical considerations', Textile History, 6, 160-163; Geijer, A. 1938. Birka III: Die Textilfunde aus den Gräbern, 26.)

Anglo-saksilaisella periodilla Englannissa käytettiin myös kaksitukkisia pystypuita (upright two-beam loom, Winchesterin museon havainnekuva), jotka kenties tulivat maahan roomalaisten mukana. Tällaisissa puissa kudottiin alhaalta ylöspäin, mikä mahdollisti työskentelyn istuen. Ainakin Syyriassa tällaisilla puilla kudottiin usein kehämaisia tai putkimaisia kankaita niin, että loimi kierrettiin ympyräksi ylimääräisen puun kautta. Kangas avattiin tasoksi puista irrottamisen jälkeen. Näin syntyy lyhyempiä kankaita kuin sellaisella tukilla, jonka ympärille kangasta voidaan kietoa, mutta tällaisen tukin käytöstä ei ole selviä todisteita (Hoffmann 1964, 333). Tekstilähteissä puhutaan 23,75 cm (26 jaardia) pituisista kankaista, mikä viittaisi jonkinlaiseen käärintämahdollisuuteen. Tällaisten pystypuiden käytön laajuudesta on melko vähän suoria todisteita, mutta niihin on liitetty tietynlaiset epäsymmetriset kaksipäiset luiset työkalut, joita on löytynyt monista englantilaisista kohteista (-> Brown, D. 1990. 'Weaving Tools' in Biddle (ed.) Object and Economy in Medieval Winchester, 227)

Vaakaloimisia kangaspuita on monenlaisia, mutta kirjallisten lähteiden perusteella voi olettaa, että 1000-luvun Länsi-Euroopassa yleistyivät polkimelliset vaakakangaspuut (taas voi katsoa samaa havainnekuvaa). Tällaisten kangaspuiden osia on löydetty muun muassa Hedebystä ja Gdanskista. Loimi lyötiin paikoilleen luhalla, ja lyömisvoimakkuutta vaihtelemalla saatiin aikaan kuvioita. Keskiajan Euroopassa käytettiin myös muunlaisia vaakakangaspuita, monimutkaisten kankaiden kutomiseen esimerkiksi käsin ohjattavaa vetokutomakonetta (drawloom). Varhaisempien tekstiilien epäsäännöllisestä kuvioinnista voidaan päätellä, että tällaisen kangaspuutekniikan kehittyminen kesti vuosisatoja.

Nauhojen kutominen vaati kirjoittajien mukaan paljon vähemmän tilaa, ja välttämättömiä työkaluja on vain vähän: jonkinlainen pidike loimelle (shedding devise) ja pieni puinen tai luinen työkalu kuteen lyömiseen paikoilleen kuitenkin tarvitaan. Tyypillinen loimenpidike oli setti puusta, sarvesta tai raakanahasta valmistettuja nauhalautoja, jotka olivat kooltaan noin 25-40 mm ja nelikulmaisia. Myös kuusikulmaisia lautoja käytettiin. Kudottava nauhanpää kiinnitettiin joko kutojan vyötärölle tai kahden pylvään väliin, 1300-luvun kuvalähteiden mukaan jälkimmäinen tapa oli ainakin silloin suosiossa. Tämä johti loimenlevittäjän (warp spreader) suosion kasvuun. Palttinasidoksisia nauhoja taas kudottiin nauhapirralla (rigid heddle) tai pirrallisessa kudontakehyksessä (heddle-frame), joka oli ikään kuin pieni, polvien päällä pidettävä laatikko. (-> Collingwood, P. 1982. The Technique of Tablet Weaving, 32-33.)

Mitä tästä opimme?

Lontoo-kirjan tekniikkaluku jättää päällimmäiseksi fiiliksen, että lähteisiin on tutustuttu hyvinkin laajasti, ja joitakin kirjoja ja artikkeleja täytyy ehdottomasti etsiä käsiinsä. Muutamat tekstikohdat viittaavat kuitenkin siihen, ettei kirjoittajilla välttämättä ole kovin paljoa ensikäden kokemusta kuvaamistaan tekniikoista. Tämä ei ehkä ole ihme: vaikka ainakin Crowfoot on tekstiiliarkeologian Grand Old Dame, on kirja julkaistu jo 1992. Ja suuri osa ainakin sellaisesta pohjoismaisesta kirjallisuudesta, jossa on yritetty tuoda yhteen tekstiilitutkijoiden, käsityöläisten ja kokeilevan arkeologian harjoittajien puuhastelujen tuloksia, on ilmestynyt vasta 1990- ja 2000-lukujen kuluessa. Mahdollista on myös se, että kirjoittaja voi olla niin kiinni itse oppimiensa työtapojen oikeellisuudessa, että mieltää ne helposti yleismaailmallisiksi. Tästä syystä ainakin mulle oli avartavaa lukea siitä, millaisiksi menneet työmenetelmät on Briteissä ajateltu.

Puutteistaan huolimatta tekstissä on selkeä visio tekstiilityötapojen kehityskulusta Englannissa, ja vaikkei sitä tietenkään voi soveltaa Suomeen sellaisenaan, se auttaa ikään kuin parsimaan pirstaleisessa tietämyksessäni olevia aukkoja. Lisää mielenkiintoisuuksia on piilotettu seuraavaan lukuun, johon ajattelin syventyä junamatkalla takaisinpäin.

---

Tämä teksti vei termiselvityksineen taas kohtuullisen määrän aikaa ja energiaa, mutta oli siinä määrin innostavaa, että kirjoittamisen keskeyttäminen yhdeltä viime yönä nukkumisen hyväksi tuntui luovuttamiselta. Näiden pohdintojen lomassa olen ehtinyt opiskella myös käytännössä uutta: mummo neuvoi peruskoulun tekstiilityötunnit kokonaan skipanneelle ensin sukkien parsimisen (minkä tuloksena mulla on taas parit reiättömät villasukat lisää, jee) ja sittemmin aloitimme uudelleen aikoinaan hermostumiseen ja kutimen nurkkaanlentoon päättyneen opetteluyrityksen sukkapuikkojen seurassa. Opin eilen oikean ja nurjan silmukan, ja tämän päivän suureksi haasteeksi jääkin nyt se, vieläkö ne ovat pysyneet muistissa...

torstai 18. helmikuuta 2010

Termit ja palttinasidoksinen nauha

Esitelmöin 7.2. susien Valistus ja Edistys -vuorolla suomalaisista tekstiililöydöistä, mitä edeltäneen valmistelupyrähdyksen jälkeen olen pitänyt gradunteossa aika lailla taukoa. Nopeasti aika tuntuisi kuluvan myös työnteon, erinäisten näyttelyprojektien ja muuton valmistelun parissa. Tänään sain vihdoin kaivettua Grönlanti-kirjan taas vähän esille. Huomaan olevani vähän väliä pulassa erilaisten tekstiili- ja vähän muidenkin termien kanssa: Østergård vielä iloisesti käyttää englanninkielisiä ja skandinaviskan termejä sekaisin. Sitten aina seuraa hurja googletus- ja pohdintasessio, jonka avulla yritän käsittää, mistä lukemassani on kyse. Onkohan joku koonnut erikielisten käsityötermien sanastoa johonkin? Selittävät kuvat vieressä olisivat ihan parhautta myös :)

Selvittelimme tänään O:n kanssa jonkin aikaa termiä alen, englannin ell, joka on siis mitä ilmeisimmin suomen kyynärä. Østergård antaa sen mitaksi 490 mm toki mainiten, että mitta on vaihdellut eri paikoissa ja eri aikoina. Tuo 49 cm vastaa aika hyvin esimerkiksi sitä, minkä mittainen mun kyynäräni eli mitta kyynärpäästäni sormien päihin on. Sen sijaan wikipedian mukaan Suomessa aiemmin käytetty ruotsalainen kyynärä on 59 cm, sama kuin kahden jalan mitta. Autonomian aikana käytetty venäläinen kyynärä eli arsina oli puolestaan jopa 71,12 cm.

Ja islantilainen pappi sai palkaksi 192 kyynärää vadmalia (villakangasta), jonka arvo vastasi noin puoltatoista lehmää. Mutta minkä levyisenä? Se tuntuisi ainakin Islannissa vaihdelleen 2 ja 3,5 kyynärän välillä, eli metristä jopa 170 senttiin. Jälkimmäisen leveyden kutominen pystypuissa tuntuisi ensipohtimalla hurjalta, vaikka myös Lehtosalo-Hilander puhuu aina pystykangaspuiden yhteydessä lyhyistä ja leveistä kankaista. Työkaveri mainitsi pystykangaspuukurssilta tultuaan, että siellä katsotussa kansatieteellisessä filmissä kaksi saamelaisnaista kutoo samaa leveää loimea kahdestaan, ja spekuloi anoppien ja miniöiden iloisilla yhteiskudontasessioilla. Olen tuon pätkän joskus itsekin nähnyt, mutta enpä moista yksityiskohtaa muistanut. Hmm hmm.

Oikeastaan mun piti kyynäröiden sijaan kuitenkin ottaa puheeksi tabby-woven band, eli mun käännöksenä palttinasidoksinen nauha. Sellainen löytyy Østergårdin mukaan muutamista grönlantilaisista tekstiileistä aloitusnauhana ainakin suomalaisista kankaista tutumman lautanauha-aloituksen sijaan. Mikähän tuo mahtaisi olla, ja miten kudottu? Mulle tulisi ensinnä mieleen pirtanauha, jonka sidos on palttinaa, mutta enpä ole aiemmin tuohon ilmaukseen törmännyt. Olisiko jollain lukijallani tietoa tästä?

torstai 11. helmikuuta 2010

Suomen työtehottomuusseuran suosituksia

...eli miten saat mahdollisimman vähän aikaan mahdollisimman suurella työmäärällä. Kun kuorit kuusenrunkoja:
-Minimoi aluperin mukaanotettavien työkalujen määrä. Kun käyt erikseen hakemassa esimerkiksi kirveen ja puukon kuorimaraudan lisäksi, saat lumessa tarpomiseen kulumaan mahdollisimman paljon aikaa.
-Maksimoi lumikinosten läpi rämmittävän matkan pituus. Kun rungot ovat kaukana varsinaisesta työpisteestäsi, jää aikaa varsinaiseen työhön vähemmän. Missään tapauksessa älä kuljeta runkoja kuorittaviksi mihinkään sisätiloihin, vaan työskentele metsässä. Saat myös maksimoitua ylimääräisten työkalujen hakemiseen kuluvan ajan.
-Odota, että runkojen päälle on satanut niin paljon lunta, että lajintunnistus on mahdollisimman hankalaa. Työtehottomuutta edistää myös, jos osa lumesta on jäätynyt runkoon kiinni.
-Keskity pieniin runkoihin, joiden oksimiseen menee mahdollisimman paljon aikaa.
-Maksimoi hävikki. Tätä edistää, jos et ota mukaan pressua tai muuta vastaavaa, ympäriinsä lentelevien kuorenpalasten kätevän keräämisen mahdollistavaa välinettä.
-Työtehottomuusseura suosittelee myös tylsiä työvälineitä ja kuljetuskopan kaatamista maahan, vaikka näitä keinoja ei tällä kertaa omakohtaisesti testattukaan.

Hommat jatkuvat huomenna. Ehkä opimme jotain tästä.