torstai 28. tammikuuta 2010

Kirkkomäen gotlantilainen miniä

Sain vihdoin loppuun Katariinan Kirkkomäen kalmiston "gotlantilaista miniää" käsittelevät Jaana Riikosen ja Heini Kirjavaisen artikkelit, molemmat teoksesta Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle, sivut 223-251. Riikosen artikkeli sisältää pitkähkön pohdinnan, joka tarjoaa eväitä alkuperän ja etnisiteetin kysymysten pohdinnalle hautaustutkimuksessa, Kirjavaisen teksti on lyhyt yhteenveto tekstiilien kuituanalyysista.

Katariinan Kirkkomäen hauta 26

Entisen Kaarinan, nykyisen Turun Katariinan Kirkkomäen kalmiston kaivaukset vuosina 1991 ja 1992. Haudasta nro 26 löytyi gotlantilainen eläimenpääsolki (tämän kaivoi esiin Kristiina Korkeakoski-Väisänen), tekstiiliä, rautaiset vaateneulat, neulaputki, veitsi, veitsentupen jäänteitä sekä rautaisia ketjunlenkkejä. Hauta 26 oli yksi kolmen vierekkäisen haudan tiiviistä ryppäästä, vainajien päiden suunta oli kohti lounasta kuten muissakin Kirkkomäen haudoissa. Hauta 24 miehen ja 25 lapsen, jälkimmäinen haudattu viimeisenä. Miehen ja lapsen haudoissa arkun jäänteitä, lapsen hauta muuten löydötön. Miehen hautavarustuksina vyölaite, tappara, punnuksia ja puuastia.

Naisenhauta 26 oli arkuton, kuoppajäänteen mitat noin 70*176 cm. Joitakin pääkallon luita ja kylkiluita säilynyt. Vainaja ollut haudassa todennäköisesti osittain vasemmalla kyljellään, jalat koukussa. Eläinsolki löytyi vainajan rinnalta, ja sen päällä oli rukiinkorsia ja -tähkiä. Myös Kirkkomäen haudasta 1 löytyi viljankorsia samasta kohtaa, ohraa kupurasoljen päällä. Luultavasti ei mikään punottu matto tms, vaan pikemmin yksittäisiä korsia. Haudan pohjalla paksumpi orgaaninen kerros kuin muissa haudoissa, ja vainajan vyötäröllä olleisiin esineisiin tarttunut turkista: haudan pohjalla ehkä on ollut talja.

Vaateneulat ja eläinpääsolki

Vainajan olkapäiden kohdalta kaksi vaateneulaa, jotka sijaitsivat kärjet vastakkain noin 30 cm päässä toisistaan. Nyt lähes puhki ruostuneet neulat sirot, läpimitta noin 3-4 mm, varressa ollut pronssi- ja hopeakoristelua. Alkuperäispituus ollut ehkä noin 90 mm. Neulojen yhteydestä hyvin vähäisiä tekstiilijäänteitä, ei muuta tunnistettavaa kuin se, että käytetty lanka on ollut z-kehrättyä. Vaateneulat ovat Suomessa harvinainen löytö, vain muutamia muita esimerkkejä. Puisia ja luisia vaateneuloja mahdollisesti käytetty myös. Gotlannissa vaateneulat naisten puvuissa tavallinen löytöaineisto, ja myös Kirkkomäen neuloille löytyy vastineita. Gotlannissa neuloja on käytetty tavallisesti niin, että neulan kärki osoittaa taaksepäin. Alempana olkapäillä ovat sijainneet soljet, jotka ovat kiinnittäneet pukua. Neulojen tarkoitus jäänyt vähän hämäräksi, koska tekstiilijäänteitä säilynyt hyvin vähän: ehkä kiinnitetty paidan olkahalkijoita, huivia tai helminauhaa. Kirkkomäen löydössä ei muita olkasolkia, joten neulat kiinnittäneet luultavasti hametta tai muuta päällysvaatetta.

Haudan 26 pronssinen eläinpääsolki on tunnistettavissa karhun pääksi, mutta gotlantilaisten eläinpääsolkien on tulkittu esittävän myös hevosta tai sikaa. Soljen takana kapea reunus ja neulakota, jotka on valettu yhtä aikaa soljen kanssa. Neula on ollut rautaa, siitä on säilynyt vähäiset jäänteet. Tekstiilijäänteet monikerroksisena paakkuna kiinni soljessa, niiden alta löydettiin pieniä (kylki)luita. Eläinpääsolki Gotlannille tyypillinen solkimuoto, joka oli käytössä 500-1100 -luvuilla. Anders Carlssonin väikkärissä solkityypittelyä (Carlsson, A. 1983. Djurformiga spännen och gotlänsk vikingatid: Text och katalog. Stocholm Studies in Archaeology 5.) 1551 säilyneen kappaleen pohjalta. Kirkkomäen solki Carlssonin tyyppi 4:4^3, jota valmistettiin 800-luvulla ja tunnettiin 1980-luvun alussa 5 kappaletta. Yksi muistakin tämän tyypin soljista on löytynyt 1000-luvun haudasta. Eläinpääsolkia käytettiin Gotlannissa pareittain olkapäillä hameensolkina. Viitansolkena oli rasiasolkia (1000-luvulle asti) ja eläinpääsolkia. Lena Thunmark-Nylénin mukaan pukumuodin muutos liittyi organisoituun kristillistämiseen.

Tekstiilijäänteet

Kangaspaakussa oli löydettäessä kiinni neljää erilaista villakangasta, jotka kaikki olleet haudassa vainajan päällä. Kankaan loimeksi on tulkinnassa oletettu se lankajärjestelmä, jonka tiheys on suurempi. I-kangas oli lähinnä ihoa uloimpana soljesta, siitä solkeen päin olivat II- ja III-kankaat. IV-kangas oli kiinnitetty soljella siten, että soljen leveässä päässä kangas ja kaksin kerroin ja kapeassa päässä on samaa kangasta yksinkertaisena. I-kangasta oli vain noin 1 cm^2 kokoinen fragmentti. Muita kankaita ei irrotettu toisistaan, joten niistäkin on tutkittu vain pieni näkyvissä ollut pala.

Lounaissuomalaisissa myöhäisrautakauden kankaissa on tyypillisesti S-suuntaisesti kahdesta z-kierteisestä langasta kerrattu loimilanka, ja itse kangas on kudottu 2/2 diagonaalitoimikkaaksi. Kerrattuja loimilankoja rautakaudelta myös Latviasta, Liettuan rannikolta ja Novgorodin alueen suomensukuisilta kansoilta. Muualla Itämeren piirissä ja Ahvenanmaalla kertaamattomia, yleensä z-kehrättyjä loimilankoja. Muutamaa Ruotsista löydettyä S-kerrattua loimea on pidetty lounaissuomalaisina kankaina.

Haudan 26 tekstiileistä IV-kangas on 2/2-toimikas, jossa on S-kerrattu loimi. Kangas on haudan muita tekstiilejä karkeampaa, ja sen nurja puoli on vanuttunut. I- ja III-kankaat ovat myös 2/2-toimikkaita, mutta niissä kertaamaton z-kehrätty loimi ja kude. I-kankaan langat ovat ohuempia ja hienompia kuin III-kankaassa. Myös Kirkkomäen haudoissa 1 ja 21 kertaamattomaan loimeen kudottua toimikasta.

II-kankaan sidos kalanruotokuvioista murtotoimikasta. Murtotoimikasta tunnetaan sekä Kirkkomäestä että muista lounaissuomalaisista kalmistoista, mutta tavallisesti vain päähineissä, säärisiteissä tai vyötärön alapuolelta hameen alta. Haudan 26 murtotoimikkaan langat kertaamattomia toisin kuin muissa löydöissä. Kangasta löytyi vainajan rinnan korkeudelta ja vyötäröltä, eli kyse ei ole tyypillisestä lounaissuomalaisesta murtotoimikkaaksi kudotusta vaatteesta.

Rautalenkkien yhteydessä säilynyt myös pieniä kangasjäänteitä: eräät saattavat olla I-kangasta, yhden lenkin yhdellä puolella on II-murtotoimikasta ja toisella puolella pieni palanen 2/2-toimikasta, jonka loimi ja kude ovat kertaamatonta z-kehrättyä lankaa. Kangas on karkeampaa (loimi 8 lankaa/cm, kude 6 lankaa/cm) kuin soljen yhteydessä säilyneet kangasjäänteet.

Kirkkomäen hautojen säilyneissä tekstiilijäänteissä yleisin väri on ollut sininen, joka on tunnistettu indikotiinin perusteella, todennäköisin lähde värimorsinko. Haudan 26 kankaita ei ole tutkittu kromatografisesti, mutta liuotuskokeet ilmeisesti tehtiin. Kuitunäytteissä näkyi mikroskoopissa vain värjäämättömiä valkoisia villakuituja paitsi III-kankaassa, joka on ollut värjätty tummaksi. Kangas on ollut punaruskea ja värjätty todennäköisesti tanniinipitoisilla väriaineilla, esim. pähkinän tai tervalepän kuorilla.

Gotlannin tekstiililöydöt poikkeavat Skandinavian aineistosta: Skandinaviassa hautojen tekstiililöydöt enimmäkseen palttinasidoksisia, Gotlannissa 2/2-toimikkaita. Gotlannin toimikkaat lähes yksinomaan z-kehrättyjä, Skandinaviassa kude voi olla myös s-kehrätty. Loimi ja kude ovat yleensä tiheydeltään suunnilleen samat, useimmiten 8-12 lankaa/cm. Haudan 26 langantiheydet sopivat hyvin tähän kehykseen, vain murtotoimikkaan loimi on tiheämpi.

Haudan 26 kankaista vain yksi (IV-kangas) muistuttaa selvästi vertailuaineistoksi otetun Kirkkomäen haudan 27 kankaita; muissa kankaissa on käytetty pitkäkuituisempaa villaa.

Haudan keskivaiheilta löytyneiden esineiden yhteydestä havaittiin palmikoitua nauhaa. Rautaisen neuleputken yhteydestä mineralisoitunutta z-kehrätyistä villalangoista nelikulmaiseksi palmikoitua nauhaa, halkaisija 5 mm. Irrallisena pikkupaakkuna myös leveämpää (10 mm) palmikkonauhaa tai ehkä kaksi vierekkäistä nauhaa, ja pronssirenkaassa kiinni litteämpää nauhaa. Samanlaista nelikulmaista palmikkonauhaa on löydetty neulaputken yhteydestä Gotlannin Barshalderin kalmistosta, joka ajoittuu 1000-luvulle. Nelikulmaisia palmikkonauhoja käytetty Gotlannissa helmien ja pienten työvälineiden ripustamiseen, ja niitä on löytynyt myös Maskun Humikkalan ja Perniön Yliskylän kalmistoista kankaan reunaan ommeltuina ja esiliinan nauhoina. Lisäksi niitä on löytynyt Viron Lõhaveren linnavuorelta löytyneestä käsityövakasta, mutta Skandinaviasta nelikulmaisia palmikkonauhoja ei tunneta.

Kuituanalyysi

Kuituanalyysi haudan 26 tekstiileistä: pieniä näytteitä kustakin tekstiilistä I-IV, yhteensä yhdeksän näytettä. Läpivalaisumikroskooppi 150x, kuitujen halkaisijat mikrometrillä.

I-kangas valkoista villakuitua, erittäin hienoa, todennäköisesti ainakin osa karitsanvillaa. Kude hieman karkeampaa, kuitenkin keskihienoa. Kangas on todennäköisesti tuntunut pehmeältä ihoa vasten. II-kangas hieman karkeampaa valkoista villaa, kehrätty yhteen erilaisia kuituja. III-kankaan kuiduissa runsaasti pigmentaatiota (valkoisen ja ruskean kirjavaa), värjätty punaruskeaksi. Sekä loimi- että kudelangassa hien irroittamia karvoja, mikä kertoo lampaan oleskelusta sisätiloissa todennäköisesti talvisaikaan. IV-kankaassa enemmän pigmentoituneita kuituja, sävyltään meleerattu. Loimilanka karkeaa, villa käytetty todennäköisesti lajittelematta sitä etukäteen, kaikentyyppiset kuidut yhteen kehräten.

Suomalaiset ja gotlantilaiset lampaat olleet viikinkiaikana samaa lajia, skandinaavisia lyhythäntiä, joilla on kaksoisvillapeite. Tekstiileissä I, II ja III villa on lajiteltu ennen kehräämistä pehmeämmän tuloksen saamiseksi. Tekstiilissä IV ja vertailuhaudan 27 tekstiileissä tyypillisesti erittäin karkeaa villaa, jossa kaikki lampaasta saatavat kuitutyypit käytetty sekaisin.

Neulakotelo


Haudan keskivaiheilta löytyneiden esineiden joukossa oli rautainen neulakoteloputki, jonka keskellä ja molemmissa päissä on pronssinen kohovyö. Keskivyötteen ripustussilmukassa on 8 rautalenkin katkelma. Neulakotelon pituus on 65 mm, läpimitta 12 mm, ja se vastaa hyvin Skandinaavisia löytöjä Gotlannista ja Birkasta. Sisällä oli yksi neula ja hiuksenkaltaista täyteainetta, jotta neula pysyisi putkessa. Neulakotelo on Suomessa epätavallinen löytö, Gotlannissa kotelot ovat puolestaan hyvin tavallisia. Neulakotelo ripustettiin ketjuun poikittain vasemmalle rinnalle muiden työvälineiden kanssa: Ruotsissa vasempaan kupurasolkeen, Gotlannissa erilliseen solkeen.

Lisäksi löytyi pieni rautainen veitsi, tupenhela ja pronssirengas, johon esineet kiinnittyneet palmikkonauhalla. Vainaja saanut esineet hautaan syliinsä, ei vaatteisiin kiinnitettyinä.

Ajoitus ja tulkintaa

Kaikki Kirkkomäen haudan 26 löytötekstiilit ovat villaa. Vaatteista on jäänteiden perusteella vaikea saada selkeää kuvaa, ja myös Gotlannista tunnetaan varsin vähän vertailuaineistoa. Todennäköisesti lähinnä vainajaa ollut kangas eli I-toimikas on ollut paita tai alusmekko. Päällä on ollut II-toimikkaasta valmistettu päällysvaate. Tämän kankaan loimen suunta oli todennäköisesti pitkittäin, kun taas peplos-tyyppisten päällysmekkojen loimi on poikittain kantajaan nähden. Olkapäillä kuitenkin vaateneulat, tosin eri asennossa kuin Gotlannissa yleensä. IV-toimikas ehkä vainajan alla ollut kangas, sitten vainaja on peitelty punaruskealla III-toimikkaalla, joka todennäköisesti oli hänen viittansa. IV-toimikkaan liepeet kiedottiin ehkä vainajan ympäri ja kiinni gotlantilaisella soljella.

Kirkkomäen kalmiston ajoitus oletettavasti 1000-1100 -luku, haudan 26 ajoitus puolestaan kallon luun ja rukiin korren radiohiiliajoitusten perusteella 1020-1160 cal AD. Veitsen yhteydestä löytynyt palmettihela viittaisi gotlantilaisen vertailuaineiston perusteella 1100-lukuun. Eläinpääsolki ollut hautaan pantaessa lähes 300-vuotias (olettaen, että hyväksytään valmistusajan oletus 800-luvulle). Viereistä lapsenhautaa ei voi ajoittaa eikä miehenhautaakaan ristiretkiaikaa tarkemmin. Kasvijäänteet mahdollistavat hautausajankohdan sijoittamisen alkukesään, todennäköisesti kesäkuuhun.

Lena Thunmark-Nylén hahmotellut gotlantilais-suomalais-balttilaista miesten yhtenäiskulttuuria (Guto-Fenno-Baltic): varakkaat miehet pukeutuvat samalla tavalla, käyttävät samanlaisia aseita ja vyölaitteita. Miesten ollessa matkoillaan hopean ja turkisten perässä naiset hoitavat kotia ja pukeutuvat perinteisiin asuihin. Gotlantilaiset purjehtivat saareltaan kauaskin, mutta Gotlannissa ei juuri käyty eikä sinne syntynyt kaupunkimaista keskusta, jossa olisi käytetty tuontivaatteita. Gotlannista on löytynyt suomalaisia kupurasolkia, muttei yhtään kokonaan suomalaiseksi tulkittua naisenhautaa. Gotlantilaiseksi tulkittu naisenhauta on sen sijaan löydetty Laukskolan kalmistosta Väinäjoen varrelta. Gotlantilaisia eläinpääsolkia on löytynyt myös muualta, mutta paikallisten korujen yhteydestä. Eivät olleet vientitavaraa, mutta saattoivat Carlssonin mukaan liikkua naiskäyttäjiensä mukana.

Ruotsalaisilla, suomalaisilla ja liiviläisillä naisilla oli pukunsa kiinnittiminä kupurasoljet, gotlantilaisilla, virolaisilla ja balteilla ei. Balteilla ja suomalaisilla pronssispiraalikoristelua. Gotlannissa, Lounais-Suomessa ja Itä-Baltiassa kudottiin kehrättiin yleensä z-kierrettä (Suomessa ja joskus Itä-Baltiassakin loimilanka kerrattiin) ja kudottiin yleensä 2/2-diagonaalitoimikasta.

Miniäspekulaatiota: alkujaan oman synnyinpaikan vaatteet, korut ja tavat. Oppinut varmasti paikalliset työtavat, alkanut luultavasti jossain vaiheessa myös käyttää paikallisia vaatteita. Hautaan laitettiin kuitenkin ehkä hääasu ja vanhat korut, jotka olleet säästössä. Kansatieteellisen tiedon mukaan hautavaatteet vainajan omaisuutta, ei tosin välttämättä puettu samoin kuin elävälle. Kiinteästi vaatteisiin kiinnittyvät ja päällä olleet korut luultavimmin vainajan omaisuutta, irrallisina hautaan laitetut esineet mahdollisesti myös lahjoja.

Naisvainajien etnisiteettiä tulkitaan korujen perusteella, erityisesti solkia pidetään melko varmana merkkinä. Riikonen uskoo haudan 26 vainajan olevan kotoisin Gotlannista. Hautaaminen ilman arkkua ja kyljelleen osoittaa hautaajien tiedostaneen vainajan toiseuden. Nimitys "gotlantilainen miniä" saa jäädä.

Lähteet:

Riikonen, Jaana 2005. Kirkkomäen gotlantilainen miniä.

Kirjavainen, Heini 2005. Miniä Gotlannista? Kuituanalyyttinen näkökulma eläinpääsoljen tekstiileihin.

---

Nämä artikkelit sisälsivät monia mielenkiintoisia seikkoja. Ensinnä mieleen tulevat tietysti etnisiteettikysymykset: missä määrin korujen yleensä tai solkien erikseen perusteella voi määritellä vainajan etnisiteettiä? Entä työtapojen: onko yhdellä alueella todella vallinnut yhtenäinen tekotapa esimerkiksi kehräyssuunnan tai sen suhteen, käytetäänkö loimeen kerrattua vai kertaamatonta lankaa? En muista törmänneeni varsinaiseen tilastomateriaaliin näiden kysymysten tiimoilta, mutta sekä suomalaisessa että skandinaavisessa tutkimuskirjallisuudessa tuntuu vallitsevan jonkinlainen konsensus eri alueiden tyypillisistä työtavoista. Tähän on palattava laajemman aineistokatsauksen jälkeen. Millaista vertailumateriaalia etnografinen aineisto tarjoaisi näihin kysymyksiin?

Olen myös alkanut kasvavassa määrin äimistellä esinetyyppien ajoituksia: miksi joku solki olisi nimenomaan 800-luvulta ja toinen 1000-luvulta? Ongelmanahan näissä on se, että esineajoitusten taustalla ovat typologiset sarjat eli ajatus siitä, että tämä esine tuli ennen tätä, koska koristelu kehittyy/degeneroituu, esine muuttuu funktionaalisemmaksi, teknologia kehittyy. Kun esineitä on löytöyhteyden perusteella kyetty ajoittamaan, todetaan, että usein 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä periytyvät typologiset sarjat "tarkentuvat" - suoraan kritiikkiin typologisten sarjojen uskottavuudelle olen törmännyt aika harvoin, varsinkaan kirjallisuudessa. Tässä olisi toinen aihealue, joka mahdollistaisi paljon pohdintaa erityisesti kehittyvän valmistusteknologian tuntemuksen ja kokeilevan arkeologian soveltamisen pohjalta. Ehkä ensin pitäisi kuitenkin perehtyä pikkuisen myös typologian taustoihin. Hei vaan, Oscar Montelius, ehkä pian tavataan!

Laajemmassa mittakaavassa erittäin mielenkiintoinen on tietysti tämä varsinaissuomalais-gotlantilais-balttilainen kulttuuriyhteys, johon on myös palattava jossain välissä. Nyt kuitenkin välillä vanhempaa tekstiililöytömateriaalia Appelgren-Kivalon ihastuttavasta kuvakirjasta.

Linkkejä matkan varrelta:

Turun yliopiston projekti Arkeologiaa laboratoriossa - tutkimuskohteena myöhäisrautakautiset haudat

Esinetutkimus –murheenkryynistä yhteiseksi ilonaiheeksi. Mervi Suhosen esitelmä Arkeologipäivillä 2007.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Bloomersit, artistinen ja esteettinen pukumuoti

Olen tänään yrittänyt perehtyä viktoriaanisiin feministeihin ja naisten omaelämäkertakirjoittamisen perinteeseen Englannissa, mutta kuten tavallista, ajatukseni ovat karkailleet pukuhistorian puolelle. Itse asiassa hahmotan koko 1800-luvun lähinnä länsimaisen muodin historian periodeina, jotka kulkevat alun empire-puvuista vuosisadan puolivälin vannehameiden kautta ehdottomaan suosikkiini, turnyyripukumuotiin. Voisin joskus yrittää paneutua pidemmältikin siihen, miten harhaanjohtavan uniformistinen pukuhistorian lähde aikakauden muotikuvat ovat - nyt kuitenkin vain muutama oivallus parista aatteellisesta pukureformimuodosta, joihin tutustuin tänään.

Bloomersit ovat monille jo tutut: yritys korvata toivottoman epäkäytännölliset hameet mukavilla pussihousuilla saattoivat aikanaan useimmat käyttäjänsä naurunalaisiksi. Huvittavia ne ovat pitseineen ja rusetteineen nykysilmäänkin, aivan toisin kuin nämä sikariaskin kanteen kuvatut fantasianaiset:

Elämäkerta-aineisto muuten kertoo useammastakin sekä näyttämöllä että yksityiselämässään ristiinpukeutuneesta näyttelijättärestä. Yksi Nellie Farrenin suosion syistä oli ilmeisesti se, miten hänen säärensä pääsivät näkyviin miesrooleja esittäessä. Voi siveettömyyttä ja hirveyttä! Yksi naisen löyhän moraalin merkeistä oli monien väitteiden mukaan löyhä korsetti, vaikka tiukkaan nyörittäminen olikin ankaran kritiikin kohteena läpi koko vuosisadan. Silti vähemmän tykoistuva yläosa ja muutenkin pyrkimys kohti luonnollisempaa ja pehmeää pukeutumista olivat olennainen osa artistista tyylisuuntausta, joka liitettiin erityisesti prerafaeliittiseen taidesuuntaukseen: useimmat pukutyylin omaksuneet olivat keskiaikaa romantisoineiden taiteilijoiden vaimoja ja malleja. Tässä kreivitär Brownlow artistisessa puvussa (Fredrick Leighton, 1879):


Artistisen muodin seuraaja 1880-1890-luvuilla oli esteettinen tyylisuuntaus, joka kuitenkin keskittyi moraali- ja muiden argumenttien sijaan yksinomaan kauneuskysymyksiin. Väreiksi valittiin luonnollisia, kasvivärein aikaansaatavia sävyjä ajalle tyypillisten aniliinivärien sijaan, ja tekstiilien kuva-aiheet olivat usein luonnosta. Mieluusti käytettiin myös eksoottisia, ohuita ja läpinäkyviä kankaita. Kontrasti esteettisen pukeutumisen (oikealla ja vasemmalla) ja aikakauden muodin (keskellä) välillä näkyy hyvin William Powell Frithin maalauksessa A Private View at the Royal Academy (1881):

Aikakautensa miehistä varmaan tunnetuin esteettisen muodin puolustaja oli muuten samettitakeistaan tuttu Oscar Wilde, jonka paraikaa lukemani Dorian Grayn muotokuvan lordi Henryn puheissa kiteytynevät monet esteettisen filosofian kuningasajatukset. Ei moraalilla väliä, kunhan se on kaunista...

Kinnaskonkretiaa

Päivitykseni ovat nyt tarkoituksella keskittyneet lähdemateriaalin käsittelyyn, ja sama trendi jatkuu toivottavasti läpi talven ja alkukevään. Konkreettisen tekemisen puolella olen käytellyt lähinnä kinnasneulaa, ja tuottanut islannintuliaisestani Létt-Lopista raidallisia joulu- ja synttärilahjakintaita. Ensimmäinen versio oli puna-musta:

Kuvassa ei näy raitojen vaihtuminen, koska onnistuin huolimattomuuttani jättämään sen lapasten selkäpuolelle, toisin kuin oli tarkoitus. Eilen valmistuneissa musta-harmaissa kintaissa vaihto tapahtuu kämmenpuolella:


En ollut aiemmin kokeillut tällaista tasaraitatekniikkaa kinnasneulalla, enkä osaa sanoa, löytyykö sille mitään historiallisia lähteitä. Toteutin vaihdon jättämällä aina edellisen raidan langanpään roikkumaan vapaana toisen värisen raidan ajaksi, ja päästyäni kierroksen loppuu vaihdoin taas lankaa. Valmiissa työssä nämä lankajuoksut jäävät sisäpuolelle. Lopputuloksiin olen kohtuullisen tyytyväinen, ja ainakin ensimmäiset lapaset ovat jo päässeet päivittäiseen käyttöön näillä pakkasilla. Ensimmäistä kertaa kintaantekohistoriassa maltoin myös jättää peukalonaukot kokonaan kämmenenpuolelle, jolloin lopputuloksesta tuli paljon sievempi kuin aiemmissa lapasissani.

Raitamuotikokeilujen jälkeen ehdin eilen kokouksen kuluessa vielä palata syksyllä joululahjakiireiden vuoksi kesken jääneisiin neulakinnassukkiini. Meneillään on oletettavasti epäautenttinen kantapäänkohta, oikeanpuoleisessa sukassa jo pidemmällä, vasemmassa vasta aluillaan. Lankana on Pirtin kehräämön luonnonvalkoinen 180 tex x3 karstalanka. Sitä olisi saanut Eteläespan Taito Shopista myös nylon-vahvisteisena, ja mietinkin hetken, olisiko sukissa pitänyt sortua moiseen kestävyyden nimissä. Ainakin tämä versio tulee nyt kuitenkin kokovillaisesta langasta. Kesällähän se sitten nähdään, miten nämä kestävät käytössä.


Mistä palautuikin mieleeni, että jossain vaiheessa olisi syytä pistää itsensä parsimaan jokunen kantapuhkinen villasukka, mukaan lukien ne, jotka ovat paraikaa jalassani. Miksi korjaaminen on aina ankeampaa kuin uuden teko?

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Kirjanhimo

Olen vähemmän yllättäen eksynyt työssäni sivupolkujen sivupoluille, tai oikeammin lähinnä edennyt keskeisen epäsystemaattisesti, hypäten Grönlannista Turun Katariinan Kirkkomäelle (vanhemmassa kirjallisuudessa Kaarinan Kirkkomäelle) ihan vain uuden lainakirjan tuomasta ilosta. Palaan Kirkkomäen "gotlantilaisen miniän" tapaukseen ja sittemmin luultavasti myös takaisin Grönlantiin lähiviikkoina. Sitä ennen on vain ihan pakko hehkuttaa teosta, joka on oikeastaan kaiken suomalaisen muinaispukututkimuksen perusta, ja jonka silti hankin käsiini vasta nyt.

Hjalmar Appelgren-Kivalo 1907: Suomalaisia pukuja myöhemmältä rautakaudelta / Finnische Trächten aus der Jüngeren Eisenzeit. Piirrokset Jenny Nummelin.

Mulla on lainassa Opiskelijakirjaston osakuntakokoelman kappale, jonka valtionarkeologi itse on omistuskirjoittanut Fröken Sophie Snellmanille. Muistan jostain lukeneeni jo aiemmin, että tämä suomalaisia ja karjalaisia varhaisia tekstiililöytöjä luotaava kirja olisi kirjoittamisajankohtaansa nähden yllättävän perusteellinen ja asiallinen. Se, mihin en ollut varautunut, on kirjan vaikuttavuus ja näyttävyys: A3-kokoisen teoksen kuvatauluista osa on painettu vieläkin isommille, taitetuille paperiarkeille, jotta mittakaava on kyetty säilyttämään. Upeat esinepiirrokset ovat mitä ilmeisimmin konteksteissaan, haudoittain, ja teksti kuvailee löydöt kokonaisuuksina. Osa tekstiililöydöistä ja esimerkiksi lasihelmet on esitetty värikuvina, ja pronssispiraalikoristelut on painettu metallivärillä!

Mä olen fani, mä olen enemmän kuin fani: himoitsen tätä kirjaa! Yllättäen sitä ei tietenkään kovin helposti ole mistään saatavilla. Pahinta on ajatus siitä, että ajoittain voisi ollakin: yksi kappale on myyty bibliofiilien seuran huutokaupassa 25.10.2008 vain 45 euron hintaan, ja näyttääpä kirja olleen joskus saatavilla Amazonissakin, muttei tietenkään nyt. Näillä näkymin täytynee vain tyytyä skannaamaan tai kopioimaan teos itselle.

Aloin myös miettiä, olisiko mahdollista skannata kirja kaikkien käyttöön nettiin, ja päädyin sitä kautta selvittelemään tekijänoikeuslakia. 4. luvun mukaan tekijänoikeus lakkaa olemasta voimassa, kun on kulunut 70 vuotta viimeksi kuolleen tekijän kuolemasta. Appelgren-Kivalon kuoli wikipedian mukaan 1937, eli hänen kohdallaan ehto on täyttynyt. Kuvittaja Jenny Nummelinin elinaikaa internet ei valitettavasti paljastanut, mutta samanniminen henkilö näyttäisi olevan myös Lehtisen Rahwaan puku : näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin -teoksen kaavapiirrosten takana. Toisaalta on ihan mahdollista, että tuossa alunperin 1984 ilmestyneessä teoksessa on käytetty selkeästi vanhempia piirroksia museon kokoelma-arkistosta... Museovirastolla ainakin varmasti tiedettäisiin. Ehkä yritän jatkaa tätä salapoliisityötä jossain välissä :)

Tekisi mieli uppoutua kirjaan heti tarkemmin (yllättäen, kun on muistiinpanojen teko ihan toisesta tekstistä kesken), mutta olen luvannut tehdä tänään niin monta muuta juttua, etten valitettavasti ehdi. Siispä vaihteeksi sinänsä melko samaan maailmaan, mutta aivan toisenlaiseen katsantokantaan: päivän aiheena ovat piispa Henrikin surmavirsi ja muut ns. ensimmäisen ristiretken aikaisista tapahtumista kertovat historialliset dokumentit. Vielä sitäkin ennen kuitenkin puuroa :)

torstai 14. tammikuuta 2010

Tekniikoita ja työvälineitä Grönlannin näkökulmasta

Maanantaina ja tänään olen lueskellut Woven into the Earthin taustalukua materiaaleista, tekniikoista ja työvälineistä (sivut 36-60). Tämä on omia vaihtelevia kiinnostuksenkohteitani painottava tiivistelmä niistä.

Lampaat ja vuohet

Islantilainen lakikokoelma Grágás sisältää tietoa eläinten arvosta: lammas ja vuohi samanarvoisia. Kuusi vuohta kileineen vastaa yhtä normaalikokoista lehmää, joka myös syö kuusi kertaa enemmän rehua kuin vuohi.

Grönlantiin viedyt lampaat kuuluivat pohjoiseen lyhythäntäiseen lammasrotuun, joka tunnetaan sitkeydestään. Näillä lampaiden villa jakautuu alus- ja päällyskarvaan. Rodun nykyisiä jälkeläisiä ovat Orkney Ronaldsayssa, Spaelsau Norjassa ja gotlantilaiset goottilampaat. Lampaat voivat olla sarvellisia tai sarvettomia, Grönlannissa olivat enimmäkseen "vuohensarvisia". Villa voi olla harmaata, ruskeaa, mustaa tai kirjavaa. Tällaisia pohjoisia lyhythäntiä on kasvatettu luultavasti ainakin Euroopan rautakaudelta asti. Mahdollisesti vielä vanhempi lammasrotu on Hebridien Soay, jota vielä löytyy St. Kildasta ja joka periytyy luultavasti pronssikautisesta lammasrodusta. Monia Pohjois-Atlantin saaria on nimetty lampaiden mukaan, mm. Färsaaret (<-får). Lampaiden säkäkorkeus oli Grönlannissa 55-70 cm, keskimäärin 65 cm. Suurimman osan vuotta lampaat elivät ulkona, talven kylmimpään aikaan kenties otettiin sisään. Maatilarakenteista löydetty kiviseinäisiä lammaskarsinoita, joita on käytetty kenties eläinten lypsämiseen ja pesuun ennen kerintää. Lampaita teurastettiin syksyllä niin, että jäljelle jääneet riittivät tuottamaan karitsoita - lisäksi rehun määrä vaikutti siihen, montako eläintä voitiin säästää. Sikojen ja koirien luista on löytynyt jälkiä merenelävien syönnistä, karjaeläimistä ei juurikaan.

Kun eläin teurastettiin, kaikki käytettiin. Veri ja sisäelimet ruoaksi, jopa utareet ja kivekset voitiin säilöä happamassa herassa. Kivespussit parkittiin säilytyskäyttöön, suolissa ja mahalaukussa voitiin säilöä ruokaa. Pään ja jalkojen keittämisessä irronnutta rasvaa voitiin käyttää apuna hyvin ohuen langan kehräyksessä. Pienet luut pääsivät pelinappuloiksi, isommista valmistettiin käyttöesineitä, kuten myös sarvista. Myös kuolleiden lampaiden villa käsiteltiin ja siitä tehtiin vaatteita, mutta ne eivät olleet kovin kestäviä (Adalsteinsson, S. Importance of Sheep in Early icelandic Agriculture. The Norse of the North Atlantic. acta Archaeologica Vol. 61-1990. Kööpenhamina 1991, 285-291).

Jos lampaat olivat kovin heikkona, karitsat saatettiin joutua teurastamaan heti syntymänsä jälkeen. Kun lampaat keväällä siirrettiin taas ulkoruokintaan, lampolan pohjalle lannasta ja pehmikkeistä kertynyt "turve" otettiin ulos, kuivatettiin ja käytettiin polttoaineena. Islantilaiset ja norjalaiset 1600-1700 -lukujen lähteet kertovat, että yhden ihmisen vaatteita varten tarvitaan vuodessa 5 kiloa villaa. Jos perheessä oli enemmän lapsia kuin lampaita, täytyi villaan sekoittaa vuohenkarvaa tai kuolleen lampaan villaa. Herjolfnæsin löydöistä lähes kokonainen mekko painoi noin 1000 g, huppu 120 g ja sukka 150 g. Nämä olivat kuivapainoja, tuoreena painaneet luultavasti vähän enemmän. Näiden valmistamiseen tarvittu villa on käsittelemättömänä painanut ehkä tuplasti. Jos ihmisella on päällekkäin kaksi mekkoa, lahkeet tai sukat, huppu ja viitta, vaatteiden yhteispaino on ehkä 8-10 kg.

Laskelma: viisihenkinen perhe tarvitsee vuodessa 25 kg raakaa villaa vaatetusta varten. Yhdestä lampaasta saadaan 1,5-2 kg villaa, joten yhteensä perhe tarvitsee 25-30 lammasta vaatteita varten. Lisäksi tarvitaan taljoja ja petivaatteita, lisää villaa palvelusväen palkkavaatteisiin, purje- ja telttakankaisiin, pakkausmateriaaliksi ja käärinliinoiksi. 80-100 lammasta on liikaa elätettäväksi yhden farmin mailla Islannin tai Grönlannin karuissa oloissa. Vaatteet ovat oletettavasti kestäneet käytössä useamman vuoden.

Raakavillan käsittely


Primitiivisten lampaiden villa tippuu alkukesästä itsekseen isoina tuppoina. Tähän aikaan vuodesta muuten vapaana laiduntavat lampaat oletettavasti koottiin aitauksiin villan keräämistä ja keritsemistä varten. Kustakin lampaasta saatiin noin 1,5-2 kg villaa, pässeistä enemmän kuin uuhista. Itsekseen irtoavat vain pidemmät karvat, keritty villa taas on pituudeltaan epätasaista. GUSilta löytyi raakavillatuppoja, joista oli mahdollista nähdä, että villaa sekä poimittiin lampaista että kerittiin irti. Grönlannista on myös saksi/keritsinlöytö Sandnæsista ja useampi keritsinkotelo.

Ennen kehräystä villa, tai keritsemätön lammas, pestiin talven aikana varastoidulla urealla. Villa myös lajiteltiin ennen kehräystä, paremmat niska- ja selkävillat eroteltiin likaisemmasta vatsa- ja jalkavillasta. Islantilainen Búalög ("Talonpojan laki") kertoo, että villat eroteltiin toisistaan käsin nyppimällä. Sandnæsista löydettiin todennäköisesti villakampojen jäänteet. Villa eroteltiin Islannissa ja Färsaarilla perinteisesti kolmeen osaan: pitkä päällivilla, pehmeä alusvilla ja sekalaatu. Loimeen käytettiin ensisijaisesti pitkiä ja kuteeseen lyhyitä villoja. Grönlannista on löydetty myös jäänteitä koreista, joita on luultavasti käytetty villan säilyttämiseen.

Langan valmistus

Vain harvoista arkeologisista löydöistä voi päätellä, missä kohtaa värttinää kehrä on sijainnut. Osebergista tunnetaan kivinen kehrä värttinän yläosasta, ja Bergenista kaksi keskiaikaista värttinää, joiden kehrä on alaosassa. Kehrän sijoitus ja paino vaikuttavat aikaansaatavan langan paksuuteen ja kierteeseen. Valmiista tuotteesta voi kuitenkin olla hyvin vaikea sanoa, millä menetelmällä se on tehty.

Frigg oli muinaisskandinaavinen kotitöiden jumalatar, Orionin vyön tähdet tunnettiin nimellä "Friggin värttinä". Kristillisessä ikonografiassa puolestaan Eeva nähdään usein kehräämässä peittääkseen alastomuutensa vaatteilla.

Laskelmien mukaan langan kehräämisen menee 5-10 kertaa enemmän aikaa kuin kankaan kutomiseen. Kokeilun perusteella 1*1,5 metrin kangaspalaan, jonka langantiheys on 10/10 lankaa/cm, tarvitaan 3000 metriä yhden millimetrin paksuista lankaa, eikä tässä laskelmassa ole mukana päättelylankoja.

Jos käytetään värttinää, jossa ei ole kehrää, laitetaan värttinään aluksi pieni paino: myöhemmin kertyvän langan paino riittää pitämään värttinän liikkeessä. Erilaisia koukkumaisia kehräpuita on käytetty ympäri maailmaa mm. hevosenjouhien ja ihmisen hiusten kehräämiseen. Grönlannin löydöt vastaavat kooltaan länsisuomalaisia: värttinän pituus on 450 mm, poikkipuun 260 mm.

Kehrättävää materiaalia saatettiin pitää tikun (distaff) päässä, kuten monet kirkkojen kattomaalaukset osoittavat. Yksi Olaus Magnuksen kuvista esittää naisen kehräämässä materiaali kiinnitettynä nauhalla päähän.

Grönlannista on löydetty eri muotoisia kehriä. Useimmat on valmistettu vuolukivestä (steatiitti), muutama puusta ja luusta. Yhdessä on riimukirjoitettu teksti "Sidrid teki", muissa usein ristikuvioita ja muuta koristelua. Kehrien läpimitta on 25-85 mm ja paino 12-90g. Yli 50 g painoisia kehriä on luultavasti käytetty kertaamiseen tai nyörin kehräämiseen. Suurimmat, yli 400 gramman kehrät ovat luultavasti porien vauhtipyöriä.

Yhteensä grönlantilaisia kehriä on löytynyt satoja. Piispanistuimen paikalta Gardarista on löydetty yhdeksän kehrää keittiöstä, yksi kirkon kuorista ja yksi kellotornista: todennäköisesti naiset kehräsivät, missä kulkivatkin. On löydetty myös vuolukivestä valmistettuja valumuotteja, joilla olisi voitu valmistaa kehriä, mutta metallisia kehriä ei ole tavattu mistään Pohjoismaista.

Grönlannin löytöjen loimi on yleensä Z- ja kude S-kehrättyä. Hyvin hieno ompelulanka on Z-kehrättyä ja S-kerrattua, kertauksen jälkeenkin vain noin 1 mm halkaisijaltaan.

Tutkituista vaatteista on löydetty hyvin vähän sykkyrälle mennyttä lankaa, vaikka varsinkin loimilangat ovat hyvin tiukkakierteisiä. Norjasta tiedetään, että valmis lanka kierrettiin tikun ympärille ja laitettiin kolmeksi päiväksi kylmään veteen. Lanka voitiin myös höyryttää kierteen tasaamiseksi. Kudelangat puolestaan voitiin keriä löysemmiksi keriksi ja haudata suojapussissa kuivaan lampaanlantaan kolmeksi viikoksi langankierteen "tappamiseksi". Tällaisista toimenpiteistä ei Grönlannista ole löytynyt arkeologisia jälkiä.

Pystykangaspuut

Islannin vefstadur: "kudontapaikka" tai "kivipainoinen loimi", norjan oppstadvev: "pystyssä seisova loimi". Clonterfin taistelusta kertova runo Darradarljód Njallin saagasta (n. 1280) kuvaa valkyrioita kutomassa taistelun tapahtumia pystypuilla. Se on kattavin tunnettu kooste keskiaikaisesta kudontasanastosta. Yksi käännös tästä löytyy Viking Answer Ladylta.

Useimmat Grönlannista löytyneet loimipainot vuolukiveä. Tasakokoiset painot ovat tärkeitä tasaisen kudonnaisen saamiseksi, mutta näiden eroja voitiin tasapainottaa sitomalla painoihin eri määrä lankoja. GUSilta löytyneet painot 415, 595 ja 680 grammaa, mutta Grönlannin löytöjen joukossa myös huomattavasti pienempiäkin painoja. Painoissa kaiverruksia, mm. ristejä, mahdollisesti suojelevia riimuja ja nimiä, joista osa miesten. On mahdollista, että samoja painoja on käytetty sekä loimi- että verkonpainoina tarpeen mukaan. Miesten nimet painoissa voisivat viitata myös kosiolahjoihin - käsityötarvikkeiden antaminen toivotulle morsiamelle on ollut pohjoismaissa tavallista.

Kude lyödään tasaiseksi viriön vaihtamisen jälkeen "miekalla": tällaisten osia on löytynyt myös Grönlannista. Nämä ovat kenties olleet tyypillisiä naisten hauta-antimia? Osa löydöistä mahdollisesti myös lelumiekkoja, yhteen on kaiverrettu kaksi miekoin ja kilvin taistelevaa hahmoa. Lyömämiekkojen materiaaleja ovat puu, luu ja Skandinaviassa myös rauta. Löydöt enimmäkseen fragmentaarisia, kokonaisina säilyneiden pituus noin 60-80 cm. 1800-luvulla pystykangaspuilla kutoneet sanovat, että kude täytyi lyödä paikoilleen neljä kertaa, ensin keskelle ja sitten reunoihin. Siihen vaadittiin voimaa. Jos kudottiin vadmalia, täytyi lyödä paljon enemmän, jopa 20 kertaa.

Ensimmäinen kude on varmaan poimittu loimeen jo ennen kangaspuiden yläpalkin sijoitusta paikoilleen. Aloitettaessa jouduttiin varmaan seisomaan tuolilla. Valon vähäisyys on ainakin nykynäkökulmasta ollut ongelma.

Naisten tekstiilityöhuoneen nimitys keskiajalla dyngja. Oslon vanhasta kaupungista löytö, jossa palaneesta talosta 26 loimipainoa rivissä: kudotun kankaan leveys luultavasti noin 1200 mm. Ausmannadalenista on tutkittu kaksi kudontahuonetta, josta molemmista löytynyt paljon loimipainoja samasta kohtaa. Loimipainojen sijainti usein huoneen pohjoisseinustalla ovea vastapäätä - ehkä niin saa eniten valoa? Grönlantilaisessa kontekstissa on havaittu sama sijainti, muttei ulko-ovea, josta valoa tulisi.

Ensimmäinen löytö, joka paljasti GUSin sijainnin, oli 1880 mm pitkä pystypuiden yläpalkki. Kavennukset molemmissa päissä kertovat, että palkkia on voinut pyörittää pystypuiden päällä. Palkissa on 34 reikää loimilangoille 1400 mm alueella. Loimen kummallakin puolella on oltava 300-400 mm "kyynärpäätilaa". GUSista löytyi myös 920 mm ja 1270 mm pitkät palkit, tosin nämä luultavasti fragmentaarisia eli alunperin pidempiä. GUSin löydöissä myös hræll (pieni puutikki loimilankojen setvimiseen), loimipainoja ja jakkara. Kudontahuoneen tulisija koko talon suurin, ehkä valon vuoksi.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Ikiroutaan kudottua

Etenemissuunnitelmani taustatekstien suhteen ei ole mitenkään erityisen selkeä, olen aloittanut lukemisen enemmänkin herkuttelemalla kuin systemaattisesti. Keskeinen ajatus ehkä olisi, että koska olen jo jossain useampaan otteeseen tutustunut varsinaiseen ydinmateriaaliini, suomalaisiin muinaispukuihin ja niitä käsittelevään kirjallisuuteen, voisi nyt olla toimiva lähestymistapa vähän kierrellä ja kaarrella: lukea puku- ja väriainetutkimusta laajemmalti ja yrittää sitä kautta saada uutta perspektiiviä vanhaan aineistoon. On tosin vähän tekopyhää väittää niin, sillä oikeasti en vain malttanut olla tarttumatta ensin Else Østergårdin Woven into the Earthiin :)

Kaivaukset Grönlannissa, sivut 21-35

Herjolfnæsin maatilan yhteydessä sijaitsevalta kirkkomaalta on löytynyt tekstiilejä jo 1800-luvulla, kaiveltu satunnaisesti. Kaivausolosuhteet kamalat. Onnistuneimmat ja tieteellisimmät laajat kaivaukset kesällä 1921 johtajanaan tanskalainen Poul Nørlund. Kirkkomaa on melko laaja, 86 m2. Hautoja tiukasti vierekkäin ja päällekkäinkin 3-4 kerrosta, Nørlund löysi yhteensä 110-120 hautaa. Meri on huuhtonut hautausmaan eteläiset osuudet pois.

Herjolfnæsin vainajat on haudattu joko arkussa, vanhoihin vaatteisiin tai kokonaiseen vaatteeseen käärittynä. Arkkulöydöt ovat kirkon seinustan vieressä ja eteläpuolella, samasta yhteydestä hienoimmat puuristit. Vaatimattomat ristit ja vain vaatteisiin käärityt ruumiit sijaitsevat kirkon pohjoispuolella. Suuri osa vaatelöydöistä ei siis ole ollut ruumiiden päällä vaan käärinliinoina, esimerkiksi huppujen sisältä on löydetty jalan luita. Vaatteita on leikattu auki ja viillelty, jotta olisivat helpommin käärittävissä ruumiiden ympärille. Osa löydöistä on selkeästi vain "rättejä". Kaikki vaatelöydöt ovat villaa. Muutamia pellava- ja hamppulanganpätkiä on löytynyt muutaman ruumiin yhteydestä, mutta selkeää jälkeä vaatteiden vuorituksista ei ole. Nørlund ei usko, että vaatteissa olisi ollut vuori. Melko kokonaisia vaatekappaleita (mekkoja?) vuoden 1921 kaivauksista on yhteensä 23, joista kolme lasten vaatteita; lisäksi 16 huppua, 4 hattua, yksi sukkapari ja kolme paritonta sukkaa.

Grönlannin kylmyys ja jäätyminen säilyttävät tekstiiliä. Ensimmäiset haudat paikalla olisivat ehkä jo 900-luuvn lopulta, jolloin ilmasto lämpimämpi: näistä ei mitään jäänteitä vaan ovat maatuneet kokonaan. 1200-luvulla tapahtui käänne kylmempään, jonka seurauksena maassa ikirouta ja tekstiileillä parempi säilyttävyys. Löydöt enimmäkseen puuta ja tekstiiliä, luu paljolti maatunut. Monien löytöesineiden läpi on kasvanut paljon juuria, eli ovat sijainneet melko lähellä maanpintaa, myöhemmin uponneet ikiroutaan. Nämä parhaiten säilyneitä. Hautaustapahtuman vuodenajalla on Nørlundin mukaan ollut vaikutusta tekstiilien säilymiseen. Löytöaineiston syvyys vaihtelee runsaasti, mutta tämä ei suoraan kuvasta alkuperäistä hautaussyvyyttä. Ajoitus hautaussyvyyden perusteella on Nørlundin mukaan mahdotonta.

Monet tekstiileistä olivat löydettäessä punaruskeita, mutta väriainetta ei ole yrityksistä huolimatta tunnistettu. Värjäytyminen on ehkä rauta- tai okrapitoisesta maaperässä tapahtunutta.

Löydöt kuljetettiin pois Grönlannista joessa kasvaneella sammaleella peitettyinä. Tanskan kansallismuseossa Kööpenhaminassa suoritettiin pesu ja konservointitoimenpiteet, korjausompelua ja tukevaa vuoritusta, jotta vaatteet saadaan esille. Herjolfnæsin tekstiilit olivat näytteillä 1920-luvulta eteenpäin. 1980-luvulla suoritettiin uudet konservointitoimenpiteet ja uusi vuoritus. Havaittiin haalistumista, koska tekstiilit olivat olleet esillä niin pitkään. Uusi säilytys tapahtuu nyt paremmissa olosuhteissa pimeässä ja viileässä. Vain osa vaatteista kerralla esillä, muista rekonstruktiot.

Islantilainen kristillinen laki 1100-luvulta: ruumista ei saa haudata alasti.

Monilta muilta Grönlannin kaivauksilta myös tekstiilifragmentteja. Landnáma farmilta itäisestä asutuksesta kolme erityisen mielenkiintoista fragmenttia, poikkeuksellisia kudonnaisia ja kirjailua. "Taloa hiekan alla" (Gården Under Sandet, GUS) kaivettiin vuosina 1992-1997 joka kesä, kunnes työolosuhteet kävivät läheisen joen takia mahdottomiksi ja kaivaukset jouduttiin keskeyttämään. GUS oli todella iso kompleksi, yhteensä havaittu 44 huonetta, tosin kaikki eivät olleet käytössä samaan aikaan. Vanhin osa oli ilmeisesti pitkätalo 1000-luvulta.

GUSin löydöissä jäänteitä pellavasta. Mielenkiintoisin löytöyhteys kudontahuone, jonka lattia sijaitsi muita tasoja matalammalla. Kudontahuone sijaitsi talon koillispäässä, mikä vastaa muita kudontahuonelöytöjä. Se oli rakennettu 1200-luvulla, ja pysyi käytössä ehkä vuosisadan ajan. Löytöjen joukossa oli puunkappaleita, jotka ovat jäänteitä pystykangaspuista. Lisäksi löytyi värttinänkehriä ja loimipainoja. GUSista otettiin talteen myös 174 tekstiilifragmenttia, jotka olivat vaihtelevassa kunnossa. Osa näistä oli vanhojen vaatteiden kappaleita, osa kenties uusien vaatteiden leikkaamisesta jääneitä tilkkuja.

---

Nørlundin kirjaan perustuvia piirroksia Herjolfnæsin löydöistä löytyy aiemminkin linkatulta Marc Carlsonin sivuilta.Østergårdilta ja kumppaneilta olisi pitänyt jo viime vuonna ilmestyä uusia kaavaversioita sisältävä teos Medieval Garments Reconstructed: Norse Clothing Patterns, mutta sitä ei näytä ainakaan vielä saavan Amazonista. Odotamme mielenkiinnolla.

Mietin, että nimi Poul Nørlund soittaa jotain kelloa, ja pian kävikin ilmi, että sama herra työskenteli myös Visbyn taistelun kaivauksilla ja oli siten viimekesäisestä Ropecon-esitelmästämme tuttu. Kyseessä taitaakin olla Tanskan arkeologian suuri nimi.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Navigare necesse est

Ensimmäinen käsiin sattunut taustatyöartikkeli nyt sitten tässä, lyhyenä tiivistelmänä. Koko artikkeli löytyy netistä.

Cooke, B.; Christiansen, C.; Hammarlund, L. 2002. Viking woollen square-sails and fabric cover factor. The International Journal of Nautical Archaeology 31 (2002), 202-210.

Viikinkialusten purjeet olivat lähteiden perusteella villaa, mutta tällaisten purjeiden kestävyyteen ja ominaisuuksiin on suhtauduttu kirjallisuudessa epäillen. Roskilden Viikinkilaivamuseon tutkimusprojektissa rekonstruoitiin Roskilden vuonoon upotettuja Skuldelev-hylkyjä, joiden valmistus on ajoitettu 1030-1050 -luvuille. Hylyt oli upotettu vuonoon tahallaan kulunvalvonnan edistämiseksi vaarallisina aikoina.

Villaisten purjeiden kudontataito oli tutkimusprojektin aikaan vielä juuri ja juuri hengissä Färsaarilla. Villakankaan nimitys on tanskaksi vadmal, vanhaksi ruotsiksi vapmal, ja norjaksi vaõmál. Priskept on 2/2 toimikasta, ja Islannissa purjeet valmistettiin aina priskeptiksi. 2/1 toimikas tai tuskept tuli Ruotsissa ja Tanskassa käyttöön 1000-1200 -luvuilla. 1/1 palttinaa käytettiin Färsaarilla ja Islannissa ja se mainitaan ensimmäisen kerran islantilaisissa kirjallisissa lähteissä 1586 (Kulturhistorisk Leksikon, 1956-78). Se oli Färsaarilla käytössä vielä 1900-luvulla. Termiä vaõmál käytettiin sekä palttina- että toimikaskankaista, muttei vanutetuista kankaista. Andersen toteaa, ettei vapmal Ruotsissa tai Ahvenanmaalla ollut purjekangasta tarkoittava sana. Eli varhaisella viikinkiajalla purjeisiin 2/2 toimikasta, myöhemmin 2/1 toimikasta.

Trondenesin kirkon kattolankkujen välistä on löydetty kangasta, todennäköisimmin käytettyjä purjeita. Yhdessä näistä on päärmätty reikä köysiä varten. Kangaslöytöjen ajoitus on 1280-1420. Näiden kankaiden villa on primitiivistä, karvaista ja värillistä tyyppiä, tiukkakierteinen loimi pitkistä villoista, löyhempi kude taas sekoitus pitkiä ja lyhyitä villoja. 2/1 toimikas, loimi 8-9 z-kierteistä lankaa/cm, kude 4-6 s-kierteistä lankaa/cm, ei vanutettu. Tämä kangas otettiin purjerekonstruktioiden pohjaksi.

Pellava/hamppupurjeista on löytöjä mm. Vasasta, ja ne poikkeavat rakenteeltan selvästi villaisista purjekankaista. 10/12 lankaa/cm loimi, 7/8 lankaa cm kude, palttinaa, tyypillinen leveys 65-72 cm - tämä on kirjoittajien mukaan jonkinlainen aikojen kuluessa käytännön kokemuksen muodostama standardi.

Viking Ship Museumin rekonstruktio Roar Ege -alukselle (Skuldelev 3 -hylky): haettiin villaa Norjasta, Villsau-lammasrotu riittävän karvainen. Projektipäällikkönä toimi Solfrid Steigen Aune, menetelminä konekehräys ja kudonta vaakapuilla. Lopputuloksena saatu kangas oli huomattavan kevyt verrattuna Trondenesin kangasfragmenttiin T06, vain 480g/m2 vs. 950-1000g/m2. Myöhemmät rekonstruktioyritykset toteuttivat Amy Lightfoot ja kumppanit Tommervik Textile Workshopissa Norjan Hitrassa. Siellä valmistettiin purjeet Sara Kjerstinelle ja Sif Egelle (myös Skuldelev 3 replika), sekä Skuldelev 1 -replika Ottarille. Viimeksi mainitun painoksi tuli keskimäärin 1050g/m2, kun koko purjeen koko oli 100m2. Rasvauksen (smörring) jälkeen purjekankaan paino oli ehkä 1400-1500g/m2.

Artikkeli sisälsi myös laskelmia siitä, miten arkeologisen tekstiilin langankulutuksen ja texin voisi laskea, ja vertailua kokeilujen tuloksiin. Näillä oli hyvä vastaavuus. Sitten siirryttiin vertailemaan villaisten ja kasvikuitupurjeiden ominaisuuksia. Langankestävyyslaskelmissa villainen purje vain 34% hamppupurjeen kestävyydestä, mutta käytännössä molemmat olleet hyvin toimivia. Hamppukangas on joustamatonta ja repeytyy helpommin kuin villa, mikä heikentää sen kestävyyttä erityisesti äkillisten puuskien edessä. Viikinkien nelikulmiopurje tehty kapeista pystykappaleista, joiden välissä rullatut saumat (rolled seam), köydet joka sivulla. Villapurjeen venyvyys aiheuttaa sen pyöristymisen tuulella ilman erillistä muotoonleikkaamista, mutta villan pitää olla huomattavasti hamppukangasta tukevampaa kestääkseen.

Villa päästää ilman lävitseen liian helposti toimiakseen purjeena hyvin, eikä vanutus paranna läpäisemättömyyttä kuin vähän. Ratkaisuksi keksittiin rasvakyllästys (kirjallisuudessa smörring): ensin kankaaseen harjataan vesi-hevosenrasva-okra -seosta, annetaan kuivua. Laitetaan toinen kerros kuumaa naudantalia, hierotaan ja imeytetään kankaaseen. Käsittely laskee läpäisevyyttä dramaattisesti. Okralla mahdollisesti myös antibakteerinen merkitys, estää märkää purjetta mätänemästä. Lopputulema: rasvattu villapurje on vähintäänkin yhtä toimiva kuin hamppukankainen, eikä perusteluja väitteille villapurjeiden kelvottomuudesta kokeilujen perusteella ole.

Loppukaneettina artikkelissa todettiin, että pystykangaspuilla on helpompaa kutoa tiukempaa kangasta kuin vaakapuilla.

Ja lisää aiheesta:
Roskilden museon villaisten purjeiden tutkimusprojekti
New Scientistin artikkeli purjeiden valmistuksesta ja siitä käsittämättömästä määrästä villaa ja työtunteja, joka hommaan on mennyt.

Muuten olen sitä mieltä, että tuonne museoon on ehdottomasti mentävä käymään joku päivä :)

Tutkimuskysymys

Tammisto kysyi eiliseen aloitukseeni liittyen, kykenenkö tiivistämään tutkimuskysymykseni pariin lauseeseen. Mikä kammottavan vaativa ja samalla niin äärettömän relevantti kysymys. Vastaus on, että pystyn, toki, mutta sen tekeminen pelottaa mua suuressa määrittelevyydessään - niin kauan kun tutkimuskysymystä ei ole lausutte ääneen, ei ole myöskään tarpeen pysytellä sen piirissä. Toisaalta on täysin mahdollista, että kysymys tulee matkan varrella muuttamaan muotoaan useampaankin otteeseen, joten ehkä siitä ei kannata nyt vielä ottaa niin suurta stressiä. Antaa tulla vaan, perkele jäitä porstuaan:

Millaisin menetelmin suomalaisia tekstiililöytöjä on tutkittu ja mitkä tekijät ovat suomalaisten muinaispukurekonstruktioiden värivalintojen taustalla? Millaisin menetelmin tekstiililöytöjen värejä voidaan tutkia? Millaiset ovat olleet edellytykset ja mahdollisuudet tekstiilien värjäämiselle nuoremman rautakauden Suomessa? Millaista rekonstruktioproblematiikkaa aiheeseen liittyy?

Ja painotus tuolla viimeisellä kysymyksellä, muut ovat enemmänkin tausta-aineistoa sille. Olennaisin kysymys on tietysti vastaamatta: onko tämä aihepiiri riittävän merkittävä, että siitä kannattaa tehdä edes sellainen tutkimusharjoitelma kuin gradu? Mun mielestäni värit ovat erittäin olennainen osa sitä mielikuvaa, minkä muinaispukurekonstruktiot menneiden ihmisten pukeutumiskulttuurista erikseen ja jopa elämästä yleensä antavat. Tekstiilien alkuperäisen värin jäljittäminen fysikaalis-kemiallisten analyysien menetelmin on vaikeaa, vaikka värjäävä aine ajoittain kyetäänkin tunnistamaan. Monissa pukurekonstruktioissa värianalyysi on tehty varsin summittaisin menetelmin, ja puvun lopulliset värit on valittu rekonstruoijien tai rahoittajien päätöksillä. Työni ensisijainen tarkoitus olisi aukaista ja ruotia sitä prosessia, jolla näitä valintoja tehdään, ja toissijainen kirjoittaa jossain määrin auki sekä muinaispukurekonstruktioiden että värianalyysimenetelmien tutkimushistoriaa.

Onko tässä päätä taikka häntää?

torstai 7. tammikuuta 2010

Iso G ja dispositio 2.0

Aloitin. Laskin äskettäin tammi-maaliskuulta 10 graduntekoviikkoa, sitten alkaa museolla 30 tunnin työviikko, jonka päälle tuskin teen kauheasti tutkimusta. Vajaita viikkoja ovat toki nämäkin, ja samaan aikaan on meneillään useita muitakin projekteja, mutta vähintään kaksi gradutyöpäivää on tarkoitus pitää joka viikko. Tämä on niistä ensimmäinen.

Aloitin, kuten tavallista, kartoittamalla jo olemassaolevaa materiaalia ja rakentelemalla uutta dispositiota syyskuun oivallukseni pohjalta. Tässä se on, saa kommentoida!

1 Johdanto

2 Lähdeaineisto

Tutkimushistoria?

3 Varhaista värjäystä - arkeologian keinot
3.1 Värin analysoiminen tekstiilistä
3.1.1 Sininen
3.1.2 Punainen
3.1.3 Muut värit
3.1.4 Puretusaineet
3.2 Mikro- ja makrofossiilianalyysit
3.3 Jäänteitä itse värjäyksestä

4 Suomalaiset muinaispukurekonstruktiot - värivalintoja
4.1 Aino-puku
4.2 Näyttelypuvut ja juhla-asut: Perniön, Tuukkalan, Muinais-Karjalan ja Kaukolan puvut
4.2.1 Perniön puku
4.2.2 Tuukkalan puku
4.2.3 Muinais-Karjalan puku
4.2.4 Kaukolan puku
4.3 Euran puku
4.3.1 Euran emännän neulakintaat
4.4 Maarian Saramäen puku
4.5 Maskun puku
4.6 Kaarinan puku
4.7 Mikkelin puku
4.8 Katsaus muuhun löytöaineistoon

5 Värikasvit Suomessa

6 Värjäysrekonstruktioiden problematiikkaa

7 Loppuluku

Lähteet

Liitteet

Ajattelin käyttää seuraavat pari viikkoa jo nyt kotoa löytyvän lähdekirjallisuuden ihmettelyyn sekä proseminaari- ja seminaaritöihin saamieni kommenttien läpikäyntiin - samalla saisin ehkä päivitettyä näkemykseni siitä, missä määrin nuo työt kelpaavat kahden graduluvun materiaaliksi, ja missä määrin niitä pitää parannella. Luetusta tai edes lueskellusta materiaalista yritän tehdä lyhyitä koosteita tänne, jotta niiden sisältö tulisi vähän paremmin jäsennellyksi. Helmi-maaliskuussa ehkä sitten jo ihan uusi luku? Saapas nähdä.

To do -listalla on myös yhteydenotto graduohjaajaani sekä yhteen vastaavan aiheen parissa työskentelevään jatko-opiskelijaan, jossain vaiheessa varmaan professoriinkin. Lisämateriaaliakin täytyy ehdottomasti haalia, mutta toisaalta sen kanssa täytyisi myös yrittää pitää joku tolkku ja mieluusti myös relevanssi. Mulla on vahva taipumus hankkia valtaisa pino luettavaa ja sitten hautautua sen alle ihmettelemään, mitä kummaa lopulta oikein oli tarkoitus kirjoittaa. Jos ja kun nyt olisi tarkoitus olla edes jossain määrin tehokas, totaalisen maailmoja syleilevään taustatutkimukseen ei tällä erää ole varaa. Toisaalta, lukematta ei oikein ole varaa mitään sanoa, joten parasta varmaan vaan ottaa piakkoin kirja tai artikkelikopio kauniiseen käteen :)