perjantai 23. heinäkuuta 2010

Sinistä morsingolla ja indigolla - taustaa ja perusteita

Olenko joskus aiemmin maininnut, että on ollut vähän hektinen kesä? Nyt olen joka toisen viikon töissä ja joka toisen lomalla, ja ainakin tämä työviikko aiheutti ajoittain runsaampaakin panikointia. Ensin huomasin, että viimeisen meneillään olevan parkitusprosessin paksu härännahka ei ole kuukausia kestäneestä liemen keittelystä ja vaihtamisesta huolimatta parkkiintunut läheskään läpi asti - sen sijaan osa nahasta oli muuttunut paksuksi ja löllyväksi, eli alkanut hajota sisältäpäin. En vielä luovuttanut, vaan leikkasin huonolta tuntuvat osat irti ja vaihdoin nahanpalat jälleen kerran uuteen liemeen. Jos siitä edes jonkun kengänpohjan ja vyönahan saisi, se olisi jo jotain muuta kuin kuukausien työn valuminen hukkaan. Mutta nähtäväksi jää, nyt on kuitenkin mätäkuu päällä ja sen huomaa.

Vähemmän suoraa toimintaa ja enemmän aivokapasiteettia vaati eilinen värjäysnäytös, jonka teemaksi valitsimme vihdoin sinisen värin. Keräilin etukäteen kasaan hieman taustaa ja perusteita - varsinaisista tuloksista lisää sitten, kunhan joskus pääsen käsiksi eilen otettuihin kuviin. Lähteenä pääasiassa Dominique Cardonin raamattu Natural Dyes.

Ai niin, lisäsin muuten tuohon edelliseen tekstiin pari kuvaa kun ne olivat saatavilla.

Perustietoja historiasta

- genovalainen parkkumi (engl. Gene fustian, tukeva puuvilla-pellavakangas työvaatteisiin, käytössä 1300-luvulta) -> jeans
- "bleu de Nîmes" -> denim

- Antiikin Kreikka ja Rooma: käytössä morsinkovärjäys, tiedossa myös mystinen intialainen sinivärikasvi indikon.
- Erilaisia Indigofera-kasveja on ympäri maailmaa noin 700 lajia, minkä päälle tulevat muunsukuiset indigotiinin esiasteita sisältävät kasvit.
- Suomessa ja Skandinaviassa morsinkovärjätty ainakin nuoremmalta rautakaudelta asti. Morsinkokasvi (Isatis tinctoria) on Suomessa mahdollisesti jo muinaistulokas, mutta värjäykseen käytetty morsinko oli todennäköisemmin tuontitavaraa kuin täällä laajalti viljeltyä. Vanhin kirjallinen maininta morsigosta Suomessa on 1600-luvulta. Suomenkielinen nimi tulee luultavasti kukkien kuvailusta morsiamen kruunuksi - muissa kielissä yleensä germaaninen kantasana (engl. woad, saks. waid, ruots. vejde).
- Euroopassa sinivärin lähde ensisijaisesti morsinko, kunnes indigokasveja alettiin viljellä laajamittaisesti siirtomaissa ja tuoda Eurooppaan 1500-luvulta alkaen. Protektionistinen kauppapolitiikka suojeli eri maiden morsinkoviljelijöitä jonkin aikaa, mutta 1700-luvulla sinisen värjääminen tuonti-indigolla oli jo yleisin käytäntö. Varhaisimmat eurooppalaiset löydöt sinivärin käytöstä ovat kasvikuituja neoliittiselta ajalta.
- Tätä ennenkin Euroopassa, erityisesti Välimerellä, käytettiin myös Aasiasta tuotua indigoa, mutta pienemmässä määrin. Indigon sekoittaminen morsinkokyyppeihin oli myös usein keskiaikaisessa kiltalainsäädännössä kielletty.
- Indikotiinimolekyyli eristettiin 1883, ja synteettisen indigon kaupallinen sovellus tuli markkinoille 1897. Kehitystyö maksoi Badische Anilin und Soda Fabrikille 18 miljoonaa kultamarkkaa. Tämän jälkeen indigonviljelyn merkitys on vähemmän yllättäen laskenut, muttei koskaan kokonaan kadonnut. Synteettistä indigoa valmistetaan nykyisin lähinnä öljyteollisuuden sivutuotteena.
- Nykyään vanhoja reseptejä on tutkittu ja kokeiltu uudestaan erityisesti kokeilevan arkeologian tarpeisiin ja käsityöharrastuksen tarpeisiin. Samalla on pyritty ymmärtämään tarkemmin sitä, miten indigovärjäys kemiallisesti toimii ja mitkä seikat lopputulokseen vaikuttavat.

Prosessi yleisesti

- Indigotiinin esiasteita sisältävän kasvin lehdet murskataan, ja tuloksena oleva mehu reagoi hapen kanssa tuottaen indigoväriä
- Indigo ei ole liukoinen sinisessä muodossaan, ei tartu edes puretteella -> muutetaan läpinäkyvään/kellertävään muotoon, jossa voi tarttua kuituun.
- Liemi, jota ei keitetä, on nimeltään kyyppi
- Väri ilmaantuu hapettaessa kylvetyksen jälkeen, lähes taianomaisesti.

Kemiallinen prosessi tuoreilla lehdillä värjätessä

- Sinivärin glykosidi-esiaste on indigokasveissa indikaani, morsingossa indikaani ja isataani.
- Kun lehdet murskataan, tavallisesti kasvin eri soluissa sijaitsevat indikaani- ja isataanimolekyylit vapautuvat ja muuttuvat yhdessä hapen kanssa värittömäksi indoksyyliksi ja sokereiksi, jälkimmäiset myöhemmin käymisen myötä hapoiksi.
- Murskaamisen jälkeen lisätään emäs, joka neutraloi hapot ja säilyttää kyypin. Samaan aikaan bakteeritoiminta estää indoksyylin hapettumisen liukenemattomaksi indigotiiniksi.
- Värjättävä materiaali upotetaan kyyppiin ohjeesta riippuen 15 minuutiksi - 12 tunniksi, jolloin se kyllästyy indoksyylilla. Kun materiaali nostetaan kyypistä, se hapettuu ja kaksi indoxyylimolekyylia yhdistyy indigotiiniksi. Sininen väri jää materiaalin pintaan ja on hyvin pesun- ja valonkestävää.
- Lopputulos riippuu paitsi siitä, mitä glykosideja käytettävässä kasvissa on, myös pH:sta, lämpötilasta ja hapesta.
- Tietyissä olosuhteissa saattaa syntyä indigotiinin sijaan indirubiinia, joka antaa purppuraväriä (ja saattaa olla syöpävasta-aine myös).
- Useimmissa luonnonvärjäysprosesseissa läsnä myös mm. keltaista tuottavia flavonoideja.

Morsinkopallot

- Tuorevärjäys on kätevää, mutta mahdollista vain silloin, kun 1. vuoden lehdet ovat tuoreita -> säilöminen on tarpeen pidemmän värjäyskauden ja kaupan mahdollistamiseksi.
- Lehtiä on onnistuttu säilyttämään pakastekuivaamalla, mutta historiallisesti tehtiin morsinkopalloja.
- Morsinkopallot tehdään murskaamalla tuoreet lehdet ja pyörittelemällä niistä käsin palloja. Tutkimuksen mukaan palloissa tapahtuva bakteeritoiminta muuttaa indikaanin ja isataanin lähes kokonaan indigotiiniksi.
- Käyttöön otettaessa pallot hajotetaan ja niihin sotketaan lämmintä vettä. Tässä prosessissa syntyvä massa on hyvin indigotiinipitoista. Massaa oli ainakin aiemmin tapana "kompostoida" useita viikkoja tasaisen maitohappokäymisen eli fermentoitumisen aikaansaamiseksi. Fermentoiminen haisee - tästä esimerkiksi kuningatar Elisabeth I:n vuoden 1585 määräys, ettei morsinkoa saa viljellä tai käsitellä alle 13 km (8 mailin) päässä hänen asunnoistaan.
- Indigokasveista valmistetaan tahnaa, joka kuivataan helposti kuljetettaviksi kakuiksi. Käyttöön otettaessa nämä kakut jauhetaan ja sekoitetaan johonkin sellaiseen aineeseen, joka käynnistää maitohappokäymisen (kuten morsinkoon).

Historialliset kyypit

- Keskiaikaisten lähteiden ja nykyaikaisten kokeilujen perusteella tehty "perusresepti" morsinkopallokyypille antaa 6 tunnin keittoajan ja sitä seuraavan 20-37 tunnin tekeytymisen, jonka aikana kyyppiä täytyy sekoittaa, pH:ta tarkkailla ja emästä lisätä tarvittaessa.
- Morsinkokyyppi tuottaa väriä noin 3 päivää. Jos värin vähentyessä laskee veden pois ja lisää kuivattua indigoa, voi kyyppiä jatkaa lähes ikuisesti. Tämä oli siis nimenomaan se, mikä aiemmin oli kiellettyä.
- Morsinko- ja indigovärjäyksen kohdalla puhutaan paljon virtsakyypistä. Urean käyttö ei ollut niinkään ammattivärjärien menetelmä kuin sellainen varsin yksinkertainen tapa tuottaa sinistä, jota kotivärjärit suosivat taloudellisista syistä. Virtsakyypillä saadaan erityisesti vaaleita vihreän ja sinisen sävyjä, jotka ovat hyvin kestäviä. Sen huono puoli on karmea haju, jota saa pestä ja tuulettaa valmiista langoista pitkään pois.
- 1870-luvulla kehitettiin tehokas hydrosulfiittikyyppi, jossa natriumditioniitin ja kaustisen soodan (lipeän) käyttö tuottavat indigon erittäin nopean liukenemisen ja pelkistymisen. Tämän kyypin heikkouksia ovat vahvojen emästen eläinkuituja, erityisesti villaa vahingoittava vaikutus ja isossa mittakaavassa prosessin saastuttavuus. Lisäksi molemmat mainitut kemikaalit ovat vaarallisia aineita.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Villan käsittelystä ennen kehräämistä

Talomuseo-oppaan arki täyttyy sirpaleisista, vähän kerrallaan edistyvistä projekteista. Tällä viikolla olen ommellut kenkiä J:lle Grunwaldia varten ja kehrännyt vähän. Ensin mainituista toivottavasti vähän lisää kunhan lakkaan olemasta näin toivottoman laiska valokuvaaja. Jälkimmäinen sen sijaan on kirvoittanut pohdintoja, joita yritän tässä kirjoittaa hieman auki. Pohdinta saattaa alkaa vähän keskeltä - olen pyöritellyt näitä juttuja jo jonkin aikaa, ja saatan ottaa itsestäänselvyytenä sellaista, minkä ei pitäisi sitä olla.

Museolla säännöllisesti vierailevat Karon lampaat ovat suomenlammas Vili, kainuunharmas Elviira ja saaristolais- eli ahvenanmaanlammas Greta. Tämänhetkiseen opastusrunkoomme kuuluu, että suomenlampaan villa on ollut nykyisenkaltaista, eli lyhyehköä, pehmeää ja kiharaa vasta jonkun sataa vuotta, ja että tämän jalostuksen tuottaman muutoksen taustalla on ollut kehräämöteollisuuden tarve saada tasalaatuista villaa. Aiemmin suomenlampaan turkki oli ahvenanmaalaisen ja monien muiden primitiivisten lammasrotujen turkin tavoin kaksiosainen koostuen pitkästä päälliskarvasta ja lyhyestä alusvillasta (tähän löytäisin varmaan jonkun lähteen esimerkiksi Heini Kirjavaisen kuituanalyysikirjoituksista). Monien vanhojen museokävijöiden muistelemat lapsuuden karstaussessiot ovat kohdistuneet nimenomaan suomenlampaan tasalaatuiseen villaan, kun taas erityisesti ahvenanmaalaisten pitkää päällivillaa on täytynyt käsitellä jollain muulla tavalla kuin villakuidut yhteen sotkevilla karstoilla.


Elviira ja ihailija. Kuva J. Sahramaa 2010.

Muinaispukututkimuksen parissa on pitkän villan esikäsittelyyn ennen kehräystä tavattu kertoa käytetyn villakampoja, joiden piikeistä on löytöjä ainakin Skandinaviasta. Kuten Lontoo-tekstissä referoin, Briteissä oli ilmeisesti tapana erotella pitkä ja lyhyt villa toisistaan ja käsitellä nämä eri välinein: pitkä kammoilla, lyhyt jousella tai karstoilla. Jonkinlainen skandinaavinen yleiskäsitys tuntuisi myös olevan, että villa on lajiteltu, ja loimi- ja kudelangat on kehrätty erilaisesta villasta (kts. esim. Grönlanti-teksti). Ainakin Länsi-Suomessa sen sijaan kaikenlainen villa on usein tavattu kehrätä yhteen, kuten Kirkkomäen gotlantilaisen miniän tapaus meille kertoo: länsisuomalaiset vertailutekstiilit haudasta 27 ovat selkeästi karkeampia kuin osa gotlantilaisista tekstiileistä, koska niiden villaa ei ole eritelty laadun tai tyypin mukaan. Ystävän kanssa olemmekin esittäneet arvauksen, että viikinkiajan Suomessa villaa tuskin on yleensä kammattu, vaan todennäköisemmin se on nypitty avonaisemmiksi tupsuiksi ja kehrätty enemmän tai vähemmän suoraan vailla kummempia esikäsittelyjä. Tämä ajatus vaatisi seuraavaksi teknisiä kokeiluja tuekseen, tai kaatamisekseen.

Itse olen kehrännyt tämän kevään ja kesän valkoista ahvenanmaanlampaan villaa yrittäen harjoitella villan kampaamista, alunperin netistä löytyneen videon perusteella. Omat kampani ovat liian pienet ja tylsät, Ninon Karolle mynämäkeläisten mallien perusteella tekemät taas niin hervottoman isot, että niiden käyttö ottaa ikävästi ranteiden päälle. Tällä hetkellä käyttämäni villa ei myöskään ole ihan niin pitkää kuin kampaamisen kannalta olisi hyväksi - oikeasti varmaan pitäisi kaivella toissakesänä ahvenanmaalta ostettua villasäkkiä sen selvittämiseksi, onko siellä uumenissa myös varsinaisia päällikarvoja pehmeämmän alusvillan lisäksi. Kampaamisen lievästä säätöisyydestä huolimatta olen onnistunut kiskomaan kammoista irti varsin hyviä, pitkiä ja yhtenäisiä hahtuvia (tai topseja). Karstattuun lepereeseen verrattuna tuollaista hahtuvaa kehrää todella pitkään, ja pitemmistä villoista tuntuisi myös olevan helpompaa tehdä ohuempaa lankaa. Tai sitten olen vain kehittynyt kehrääjänä - oli miten oli, pidän kampalangan valmistuksesta tekniikkana jossain määrin karstalankaa enemmän, vaikka kampaaminen hieman työlästä edelleen onkin. Jos tässä joku päivä kokoaisi itsensä ja takoisi piikit sellaisiin kampoihin, jotka olisivat mitoiltaan jossain noiden nyt käytössä olevien puolivälissä...

Mun kampa vasemmalla, Karon oikealla. Kuva J. Sahramaa 2010.

Ahvenanmaanlampaan villa on hirmuisan riittoisaa: tällaisella muutama tunti viikossa -vauhdilla kehräilen tuon saman säkin villoja värttinällä vielä muutaman vuoden päästäkin. Karon rukki pyörii pikkuisen nopeammin, mutta silti tuskin pysymme Gretan reilun kolmen kilon puolivuosittaistuotannon perässä. Gretasta irtoava villamäärä on jokseenkin hervoton suhteessa siihen, että kaksi kertaa painavammasta Vilistä irtoaa vain puolisentoista kiloa villaa joka kerinnällä. Ei ehkä ihme, että kansatieteellisen materiaalin mukaan kehräys ei koskaan loppunut, vaan rukit ja värttinät pyörivät tuvissa ja pirteissä kaiket illat. Yksi lähes tarkalleen satagrammainen, kerrattu vyyhti sentään valmistui ja pääsi yhdessä Karon rukilla kehrättyjen lankojen kanssa krappipönttöön lähes kuukausi sitten. Vähän jo tekisi mieli ottaa ne ja toisessa pöntössä likoava ohut villakangas jo ulos, mutta jos nyt ensi viikon puolelle ainakin vielä malttaisi.

Tässä jaaritellessa meinasin kokonaan unohtaa, mitä ajatusta ylöskirjaamaan tämän tekstin oikein aloitin. Suomenlampaan villan käsittelystä meillä on paljon etnografista materiaalia, ja kun usein tapaa myös ihmisiä, jotka ovat lapsuudessaan villaa äitiensä tai mummojensa kehräyksiä varten karstanneet, ei tuon käsityöperinteen voi edes sanoa missään vaiheessa katkenneen. Kampaaminen taas on ainakin Suomessa enemmän tai vähemmän kokeilevaa arkeologiaa, jossa tekniikoita testaillaan yrityksen ja erehdyksen kautta työvälinerekonstruktioilla. On kuitenkin alueita, joilla maatiaslampaat ovat näihin päiviin saakka säilyttäneet kaksikerroksisen turkkinsa. Loogisesti pitempikuituisen saaristolaisvillan käsittelyperinteitä pitäisi siis selvitellä siellä: luulisi, että ahvenanmaalaista perinneaineistoa villankäsittelystä löytäisi, jos vain alkaisi etsimään. Tähän mennessä siihen törmäämistä on saattanut estää lievä kielimuuri. Ehkä tämän kesän Saltvikista löytyisi juttukavereita: Ålandsfåret-yhdistyksen aktiiveja on tiettävästi pyörinyt siellä ennenkin. Kuvittelisi, että myös arkistoihin olisi tallennettu jotakin sellaista, josta saisi perspektiiviä omiin nykyisiin työtapoihin ja niiden kehittämiseen. Kun vain joskus olisi aikaa keskittyä tällaiseenkin tiedonhakuun kaiken muun lisäksi.

Tänään päämääränä kuitenkin ommella vielä toinen kenkä valmiiksi ennen työpäivän päättymistä ja siirtymistä lautapelimallinnetun maatilanpidon pariin.