Villan käsittelystä ennen kehräämistä

Talomuseo-oppaan arki täyttyy sirpaleisista, vähän kerrallaan edistyvistä projekteista. Tällä viikolla olen ommellut kenkiä J:lle Grunwaldia varten ja kehrännyt vähän. Ensin mainituista toivottavasti vähän lisää kunhan lakkaan olemasta näin toivottoman laiska valokuvaaja. Jälkimmäinen sen sijaan on kirvoittanut pohdintoja, joita yritän tässä kirjoittaa hieman auki. Pohdinta saattaa alkaa vähän keskeltä - olen pyöritellyt näitä juttuja jo jonkin aikaa, ja saatan ottaa itsestäänselvyytenä sellaista, minkä ei pitäisi sitä olla.

Museolla säännöllisesti vierailevat Karon lampaat ovat suomenlammas Vili, kainuunharmas Elviira ja saaristolais- eli ahvenanmaanlammas Greta. Tämänhetkiseen opastusrunkoomme kuuluu, että suomenlampaan villa on ollut nykyisenkaltaista, eli lyhyehköä, pehmeää ja kiharaa vasta jonkun sataa vuotta, ja että tämän jalostuksen tuottaman muutoksen taustalla on ollut kehräämöteollisuuden tarve saada tasalaatuista villaa. Aiemmin suomenlampaan turkki oli ahvenanmaalaisen ja monien muiden primitiivisten lammasrotujen turkin tavoin kaksiosainen koostuen pitkästä päälliskarvasta ja lyhyestä alusvillasta (tähän löytäisin varmaan jonkun lähteen esimerkiksi Heini Kirjavaisen kuituanalyysikirjoituksista). Monien vanhojen museokävijöiden muistelemat lapsuuden karstaussessiot ovat kohdistuneet nimenomaan suomenlampaan tasalaatuiseen villaan, kun taas erityisesti ahvenanmaalaisten pitkää päällivillaa on täytynyt käsitellä jollain muulla tavalla kuin villakuidut yhteen sotkevilla karstoilla.

Elviira ja ihailija. Kuva J. Sahramaa 2010.

Muinaispukututkimuksen parissa on pitkän villan esikäsittelyyn ennen kehräystä tavattu kertoa käytetyn villakampoja, joiden piikeistä on löytöjä ainakin Skandinaviasta. Kuten Lontoo-tekstissä referoin, Briteissä oli ilmeisesti tapana erotella pitkä ja lyhyt villa toisistaan ja käsitellä nämä eri välinein: pitkä kammoilla, lyhyt jousella tai karstoilla. Jonkinlainen skandinaavinen yleiskäsitys tuntuisi myös olevan, että villa on lajiteltu, ja loimi- ja kudelangat on kehrätty erilaisesta villasta (kts. esim. Grönlanti-teksti). Ainakin Länsi-Suomessa sen sijaan kaikenlainen villa on usein tavattu kehrätä yhteen, kuten Kirkkomäen gotlantilaisen miniän tapaus meille kertoo: länsisuomalaiset vertailutekstiilit haudasta 27 ovat selkeästi karkeampia kuin osa gotlantilaisista tekstiileistä, koska niiden villaa ei ole eritelty laadun tai tyypin mukaan. Ystävän kanssa olemmekin esittäneet arvauksen, että viikinkiajan Suomessa villaa tuskin on yleensä kammattu, vaan todennäköisemmin se on nypitty avonaisemmiksi tupsuiksi ja kehrätty enemmän tai vähemmän suoraan vailla kummempia esikäsittelyjä. Tämä ajatus vaatisi seuraavaksi teknisiä kokeiluja tuekseen, tai kaatamisekseen.

Itse olen kehrännyt tämän kevään ja kesän valkoista ahvenanmaanlampaan villaa yrittäen harjoitella villan kampaamista, alunperin netistä löytyneen videon perusteella. Omat kampani ovat liian pienet ja tylsät, Ninon Karolle mynämäkeläisten mallien perusteella tekemät taas niin hervottoman isot, että niiden käyttö ottaa ikävästi ranteiden päälle. Tällä hetkellä käyttämäni villa ei myöskään ole ihan niin pitkää kuin kampaamisen kannalta olisi hyväksi - oikeasti varmaan pitäisi kaivella toissakesänä ahvenanmaalta ostettua villasäkkiä sen selvittämiseksi, onko siellä uumenissa myös varsinaisia päällikarvoja pehmeämmän alusvillan lisäksi. Kampaamisen lievästä säätöisyydestä huolimatta olen onnistunut kiskomaan kammoista irti varsin hyviä, pitkiä ja yhtenäisiä hahtuvia (tai topseja). Karstattuun lepereeseen verrattuna tuollaista hahtuvaa kehrää todella pitkään, ja pitemmistä villoista tuntuisi myös olevan helpompaa tehdä ohuempaa lankaa. Tai sitten olen vain kehittynyt kehrääjänä - oli miten oli, pidän kampalangan valmistuksesta tekniikkana jossain määrin karstalankaa enemmän, vaikka kampaaminen hieman työlästä edelleen onkin. Jos tässä joku päivä kokoaisi itsensä ja takoisi piikit sellaisiin kampoihin, jotka olisivat mitoiltaan jossain noiden nyt käytössä olevien puolivälissä...

Mun kampa vasemmalla, Karon oikealla. Kuva J. Sahramaa 2010.

Ahvenanmaanlampaan villa on hirmuisan riittoisaa: tällaisella muutama tunti viikossa -vauhdilla kehräilen tuon saman säkin villoja värttinällä vielä muutaman vuoden päästäkin. Karon rukki pyörii pikkuisen nopeammin, mutta silti tuskin pysymme Gretan reilun kolmen kilon puolivuosittaistuotannon perässä. Gretasta irtoava villamäärä on jokseenkin hervoton suhteessa siihen, että kaksi kertaa painavammasta Vilistä irtoaa vain puolisentoista kiloa villaa joka kerinnällä. Ei ehkä ihme, että kansatieteellisen materiaalin mukaan kehräys ei koskaan loppunut, vaan rukit ja värttinät pyörivät tuvissa ja pirteissä kaiket illat. Yksi lähes tarkalleen satagrammainen, kerrattu vyyhti sentään valmistui ja pääsi yhdessä Karon rukilla kehrättyjen lankojen kanssa krappipönttöön lähes kuukausi sitten. Vähän jo tekisi mieli ottaa ne ja toisessa pöntössä likoava ohut villakangas jo ulos, mutta jos nyt ensi viikon puolelle ainakin vielä malttaisi.

Tässä jaaritellessa meinasin kokonaan unohtaa, mitä ajatusta ylöskirjaamaan tämän tekstin oikein aloitin. Suomenlampaan villan käsittelystä meillä on paljon etnografista materiaalia, ja kun usein tapaa myös ihmisiä, jotka ovat lapsuudessaan villaa äitiensä tai mummojensa kehräyksiä varten karstanneet, ei tuon käsityöperinteen voi edes sanoa missään vaiheessa katkenneen. Kampaaminen taas on ainakin Suomessa enemmän tai vähemmän kokeilevaa arkeologiaa, jossa tekniikoita testaillaan yrityksen ja erehdyksen kautta työvälinerekonstruktioilla. On kuitenkin alueita, joilla maatiaslampaat ovat näihin päiviin saakka säilyttäneet kaksikerroksisen turkkinsa. Loogisesti pitempikuituisen saaristolaisvillan käsittelyperinteitä pitäisi siis selvitellä siellä: luulisi, että ahvenanmaalaista perinneaineistoa villankäsittelystä löytäisi, jos vain alkaisi etsimään. Tähän mennessä siihen törmäämistä on saattanut estää lievä kielimuuri. Ehkä tämän kesän Saltvikista löytyisi juttukavereita: Ålandsfåret-yhdistyksen aktiiveja on tiettävästi pyörinyt siellä ennenkin. Kuvittelisi, että myös arkistoihin olisi tallennettu jotakin sellaista, josta saisi perspektiiviä omiin nykyisiin työtapoihin ja niiden kehittämiseen. Kun vain joskus olisi aikaa keskittyä tällaiseenkin tiedonhakuun kaiken muun lisäksi.

Tänään päämääränä kuitenkin ommella vielä toinen kenkä valmiiksi ennen työpäivän päättymistä ja siirtymistä lautapelimallinnetun maatilanpidon pariin.