lauantai 31. joulukuuta 2011

Vuodelta 2011

Vuoden lähestyessä taas loppuaan saa huomata, että kaikenlaista on tullut tehtyä muttei ollenkaan kaikkea julkaistua. Kaikkea ei aina ehdi edes dokumentoimaan. Tässä kuitenkin muutamia kuvia siitä, mitä tänä vuonna on tapahtunut täällä jo julkaistujen juttujen lisäksi.

Alkuvuodesta oltiin sukelluslomalla Egyptissä. Sukellusvarusteiden huolto, pesua ja huuhtelua lukuun ottamatta, ei vielä kuulu mun käsityörepertuaariini.

Punaisessa meressä. Kuva: H. Hakkarainen 2011.

Historianelävöittäjille talvi on yleensä hiljaisempaa aikaa, mutta mahtui siihen sentään Hiiden Hirven Hiihto:

Talviasusteena ihana lainakoira Louhi. Kuva: E. Virman 2011.


...ja Talvi-Rosala:

Kaikki yhes koos. Kuva: M. Rauha 2011.

Lisäksi larppasin Pukkisaaressa miestä:

Tämä ei ole aiemmin tavattu Kutvo-renki, vaan kiukkuinen asemies Kaipia. 
Kuva: N. Hynninen 2011.

...ja Riazanin laulussa mongoliprinsessaa, jonka vaatetuksesta olikin jo puhetta. Kuva tosin on otettu vasta Ropeconin pukunäytöksen yhteydessä.

Tötterö on vinossa, ja sen pitämisestä tuli päänsärky. Mutta oli se isompi kuin kenenkään muun! Kuva: A. Joensuu 2011.

Keväällä käytiin tykkityttöjen kanssa Tukholmassa. Armémuseumissa sai sovittaa erilaisia univormuja.

Kerrankin leikkivaatteita aikuisten koossa! Kuva: J. Sahramaa 2011.

Kesäkuussa kierrettiin Jukan kanssa Tanskaa, ja nähtiin monta monituista mielenkiintoista museota, joista riittäisi juttua ja pohdittavaa. Ehkä vielä onnistun kirjoittamaan jotain ylös ennen kuin tyystin unohtuvat?

Tanskalainen tammiarkkuvainaja varhaisemmalta rautakaudelta, muistelisin. 
Kuva: J. Sahramaa 2011.

Vietin myös kauniin kesäisen päivään hyvässä tätiseurassa Turussa. Keskiaikamarkkinoilla kiersi sana, että Medeltidsmoden Kerstin oli unohtanut hamppukangaspakkansa lähtökiireissä kotiin. Aina yhtä ovelana kauppanaisena tunnettu tätini sai kuitenkin selville, että hamppukangasta oli sittenkin mukana pieni, jo valmiiksi pesty pala. Ja neuvotteli siitä vielä alennushinnan. Pakko kyllä todeta, että hamppu- ja pellavakankaan erottaminen toisistaan silmämääräisesti on mulle kyllä mahdoton tehtävä.

Tästä pikku paketista tuli sittemmin huntu. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Rosalan markkinoille heinäkuussa ompelin Jukalle pussihousut ohuesta vihreästä villasta. Niissä on tilaa ja tuuletusta. Jotain viimeistelyjä lienee kuitenkin tekemättä, koska sijaitsevat tällä hetkellä keskeneräisten hommien kaapissa. Markkinoilta meille muutti tuo vastakaarijousi - ehkä siihen pitäisi vielä lisätä tupsut?

Kuva: M. Hujanen 2011.

Elokuussa reissattiin Ruotsin halki Norjaan ja takaisintulomatkalla käytiin vielä Visbyn keskiaikaviikollakin. Erilaisista museoista on taas vaikka kuinka monta kuvaa, kun taas tapahtuman aikana en itse kuvannut lainkaan. Ehkä joku matkatovereistani vielä jonain päivänä julkaisee kuvan marjapuuronpunaisesta päällysmekosta, jonka melkein sain matkan aikana valmiiksi. Se ei enää mahtunut keskeneräisten ompelusten kaappiin, vaan joutui sen alapuoliselle kangashyllylle.

Nauhalautoja ja muita käsityövälineitä Osebergin laivasta. Kuva: J. Sahramaa 2011.


Elokuun lopulla valmistauduttiin jo kesän kuumimpaan vapaapainitapahtumaan, ¡Lucha Libre! Kovaa menoa Meksikossa -larppiin. Kotona askarreltiin fanipaitoja:

Painokirjaimet sellaisesta valmiista setistä, silityskiinnitettävä väri. Kuva: J. Sahramaa 2011.

...ja pelipaikalle rakennettiin painikehä, joka sitten pääsi myös käyttöön. Ja oli kesän viimeinen kuuma päivä, ainakin 25 astetta lämmintä varjossa! Eikä siellä mitään varjoa edes ollut. Niin, ja nuo keltainen ja musta paita muuten tuhoutuivat, koska, no, hups.

La Tigresa vs. La Mujerta. Kuva: S. Korhonen 2011.

Syksyllä ei tosiaan paljoa käsitöitä ehtinyt tehdä, kun piti keskittyä kirjoittamaan niistä. Mutta niin vain kävi, että lopulta se iso G tuli kuin tulikin valmiiksi. Siitä lähtien elämä talomuseossa on ollut aikamoista tonttuilua.

Tonttukierrostiimi 2011. Kuva: H. Heikkilä.

Reilu viikko sitten pokkasin dekaanilta filosofian mestarin paperit käteeni. Sitten syötiin ja juhlittiin, ja sain valmistujaislahjaksi uuden iVekottimen. Tähän aamuun asti se on ollut vain pelikone ja kamera, mutta nyt sillä voi jo soittaakin. Ehkä myös lähettää tekstiviestejä, mutta sitä en ole vielä kokeillut...

Perinteinen mies ja kissa -joulukuva, tällä kertaa iPhonen kameralla. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Vuoden lopussa on usein tapailtu lupailla kaikenmoista. Käsityöprojekteihin liittyen voisin luvata, että kokeilen paria uutta tekniikkaa, ainakin tuppilohulpiota lautanauhaan ja vihdoin ja viimein pronssispiraaliornamenttien vääntämistä. Jälkimmäisten suhteen olen menossa Suskin vetämälle Espoon työväenopiston kurssillekin. Lisätavoitteeksi voisi haaveilla saavansa pari ikuisuusprojektia valmiiksi, mutta niinhän sitä aina haaveilee :)

Toimeliasta, menestyksekästä mutta leppoisaa uutta vuotta 2012!

torstai 29. joulukuuta 2011

Vietereitä vyöhön

Joululahjaprojektit jäivät tosiaan tänä vuonna varsin vähäisiksi, kun kiirettä piti muutenkin. On tottakai mukavaa, kun museossa riittää kävijöitä, mutta ties kuinka monennen kymmenennen jouluopastuksen jälkeen aloin hiljakseen tuntea itseni nauhuriksi. Nyt on onneksi helpottanut, ja välipäiviin mahtuu lähinnä päiväkävelyllä pistäytyviä yksityisasiakkaita, kun lapsiryhmät on onneksi päästetty lomanviettoon. Vuositilaston väsäämisen ja tulevan suunnittelun lomassa voisi olla vähän aikaa ommellakin.

Muutama homma sentään eteni valmiiksi asti. Ne jo aiemmin huomion kohteeksi päässeet keltaraidalliset sukat pääsivät riittävän suuriin jalkoihin:



Lisäksi tein ensimmäisen kokeiluversion pronssispiraalein koristellusta miesten vyöstä. Sen esikuvia ovat Euran Luistarin haudat 90 ja 100, mutta mistään mittatarkasta ennallistuksesta ei ole kyse. Inspiraation lähteinä toimivat Satu Hovin artikkeli Male Viking Finn Costume Replicas (2002) ja Sue Salmisen ennallistus Luistarin haudasta 100. Selkeää lähikuvaa siitä, miten spiraalipujotus oli kummankaan vyössä tehty, en onnistunut löytämään.

Itse vyö on pyöreäksi eli tuppiloksi kudottua lautanauhaa. Lautoja on kymmenen, kaikissa on neljä lankaa,ja kaikki langat on pujotettu samaan suuntaan. Litteäksi kudottuna tälläinen nauha menisi kierteelle itsensä ympäri, mutta kun kudetta syöttää vain yhdeltä suunnalta ja kiristää riittävästi, reunojen saumakohtaa ei edes huomaa. Lanka on jotain ohuehkoa superwash-kampavillaa, pönttövärjätty krapilla jokunen kesä sitten. Yksi haltialangoista on värjätessä ollut liian kireällä, värjäytymättömät kohdat näkyvät tipluina siellä täällä nauhan pinnassa. Spiraalit puolestaan on leikattu joskus aiemmin väännetystä pötköstä, lanka saattaa hyvin olla pikemmin kuparia kuin pronssia.

Kuvat: J. Sahramaa 2011.

Määräpäivän lähestyttyä niin nopeasti en ehtinyt perehtyä Luistarin aineistoihin kovinkaan syvällisesti, joten useimmat ratkaisut on vedetty tonttuhatusta. Tämän nauhan molemmat päät on solmittu yhteen kiertämällä yksi loimilangoista pari kertaa tupsun ympäri ja solmimalla. Sitten 3-4 lankaa on letitetty yhteen pienen matkaa, yhdistetty kaksi lettiä hetkeksi paksummaksi, laitettu spiraali. Jaettu taas kahdelle letille pätkän matkaa, ja yhdistetty verkkomaisesti toisiin viereisiin letteihin. Kolmannen spiraalikerroksen jälkeen on solmu, ja loput langat jäävät tupsuiksi.

Lopputulos on ihan soma, mutta tuskin vastaa alkuperäistä kovin tarkasti: mikäli Luistari-kirjan vähän suttuisista kuvista voi jotain päätellä, spiraalipätkät ovat olleet hyvin tiiviinä riveinä, muistikuvieni mukaan myös niin, että spiraalirivi levenee alaspäin. Lisäksi spiraalien sisällä kulkevien nyörien jäännösten mainitaan kirjallisuudessa olevan iskunauhaa. Tähän voi halutessaan suhtautua pikkuisen skeptisesti - löydetyt pätkät ovat varsin vähäisiä, enkä ihan tiedä, kuinka tarkkaan ne on tutkittu - mutta iskunauhatekniikka nyt ainakin on ollut spiraalien kiinnityksessä käytössä. Vielä pitäisi selvittää, onko jossain tietoa siitä, kuinka monella langalla noita on tehty, ja onko kyseessä pyöreä vai litteä nauha: jälkimmäinen vaihtoehto eroaa letityksestä hyvin vähän. Ehkä auttaisi, jos konsultoisi niitä lähteitä? Seuraava yritys paremmalla taustatyöllä, siis.

Kaksinkertainen vyö kiinnitetään tekemällä toiseen päähän lenkki, josta tupsupää vedetään läpi, inspiraatio taas Suelta. Saapa nähdä, milloin vyö pääsee käyttöön.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Keltaisia raitoja

Mikä on kasvivärjäyksen kaikkein huonoin puoli?


Se ei ole säilytystilan puute, eikä valinnan vaikeus...



...eikä edes muodikas kissa-apuri...



...annan vinkin: nämä neulakinnassukat ovat kesken.

Niin. Jos et värjää isompaa erää samaa lankaa kerralla, se voi loppua kesken. Jos et merkitse lankaan, millä se on värjätty, vastaavan sävyn uudelleenvärjääminen ei ainakaan helpotu. Jos et ylipäänsä muista, mitä lankaa olet värjännyt, kun työnäytöspäivän lähestyessä olet vain haalinut kassiisi kasan satunnaisia valkoisia lankoja ja laitellut milloin mitäkin mihinkin pataan, langan identifiointi vaikeutuu entisestään. Voit myös olla melkein varma, että vaikka suunnilleen samansävyinen lankakerä loppuneen tilalle löytyisikin, se on varmasti eri paksuista ja kiilloltaan ja tunnultaan poikkeavaa. Ja erityisesti näitä havaintoja kannattaa tietysti tehdä silloin, kun värjäyskausi on armottomasti ohi ja joulu lähestyy.

Noiden kyseisten sukkien murheenkryyninä on toiminut myös tummemman oranssi lanka, joka lienee jotain superwash-käsiteltyä sipulivärjäystä, kenties Novita Woolia, josta pidän kovin sen hyvän värinimukyvyn ja nauhankutomiseen sopivan sileän pinnan takia. Lueskelin viikonloppuna Tekniikan museossa uusista villan vanumattomuuskäsittelyistä - aiheesta näyttäisi näppärästi löytyvän myös Tiede-lehden artikkeli. Aiemmin noita konepestäviä superwash-lankoja on aikaansaatu peittämällä villakuidun suomujen välit polymeerillä, kun taas uudessa menetelmässä entsyymikäsittely ikään kuin syö kuidun suomujen päät pois. Artikkelin mukaan polymeerikäsittelyn huonoina puolina kuitu menettää hengittävyytensä ja osan lämmöneristyskyvystään, kun taas tämä uusi (no, 2006) Washwool-menetelmä ei moisista ongelmista kärsi.

Itse en ole aiemmin superwash-langasta neulakinnasta tehnyt, enkä aio tehdä jatkossakaan, sillä lankojen päät on lähes mahdotonta huovuttaa kiinni toisiinsa. Tämän olisi tietysti voinut tajuta jo ennen työn aloittamista, kun yhtään miettii, että molempien menetelmien tarkoitus tehdä villasta kutistumatonta ja huopumatonta... Nyt ollaan kuitenkin jo niin pitkällä, etten saata luovuttaa. Itse asiassa ehkä liiankin pitkällä, sillä sukkiin iski seminaari, ja niistä saattaa lopulta tulla liian isot erääseenkin valtaisan suureen jalkaan. No, tämän saanemme tietää vasta tuon lähestyvän vuotuisjuhlan jälkeen.

Tuossa samassa artikkelissa kerrotaan myös merinolampaista, joihin on siirretty villalampaiden villanpudotusproteiini: ympäri mennään, yhteen tullaan. Aiheesta löytyy myös mainosvideo, joka tuntuisi selkeästi ottaneen vaikutteita Wallace & Gromitilta. Absurdia.

Töissä on ollut hoppua, ja iltaisin ei paljoa jaksa, joten muiden aikaansaamisten suhteen ollut aika hiljaista. Tämän setin sisään sentään syntyi kuulemma eilen pikkuinen tyttö :)

Kameran asetusten kanssa sählätesseni onnistuin näköjään laittamaan tuon päivämäärätägin päälle. Kuvat: J. Sahramaa 2011.

Nyt teen kuitenkin pyhän lupauksen ensi kesää ajatellen: en värjää satunnaisia lankoja, vaan isomman erän kankaankudontaan sopivaa lankaa kerralla. Ja jos värjäänkin satunnaisia lankoja, niin ainakin merkitsen niihin kaikkiin, mikä lanka on kyseessä, milloin se on värjätty ja millä. Amen.

Rautakyyn pohdinta huonoista viikinkielokuvista sai mut miettimään, mitä hyviä historiallisia elokuvia muitaisin vuosien varrella nähneeni. Aika usein tuntuu olevan niin, että elokuva voi olla ihan hyvä, mutta sitten se ei ole kovinkaan onnistuneen historiallinen. Jotkut leffat taas vaikuttavat todella paljon esimerkiksi puvustuksensa toteutuksella, mutteivät sitten ehkä niinkään juuri muulla: esimerkiksi syksyllä nähty Rakkautta ja Anarkiaa -leffa The Mill and the Cross oli visuaalisesti ihan mieletön mutta raskas ja huippuankea. Seuraavaksi meinasin uudelleenkatsoa Arnin, jossa Folkunga-suvun siniset viirit muistuttavat muistaakseni hyvin suuresti viime kesien morsinkovärjäystuloksiamme. Näyttääköhän tuo juonellisesti aika köykäinen leffa edelleen yhtä hyvältä kuin pari vuotta sitten ensi-illassa?

perjantai 28. lokakuuta 2011

Elämä 2.0

Syys- ja lokakuun tein gradua. Tämän viikon maanantaina palautin sen, ja tiistaina aloitin täyspäiväisen (joskaan ei aina välttämättä täyspäisen) äitiyslomasijaisuuden täällä Glimsissä. Syksy on talomuseossa enimmäkseen hiljaiseloa, nyt stressiä on aiheuttanut lähinnä museon päärakennuksen remontin sinänsä kyllä odotettavissa ollut venyminen. Vielä olisi pari viikkoa hiljaiseloa luvassa ennen joulusesongin alkua.

Iltapäivisin olen istunut tuvassa kutomassa kapeaa harmaata pellavakangasta. Kyseessä on ensimmäinen salonkikangaspuihini laitettu loimi, jota väsättiin enemmän loimia laittaneen työkaverin kanssa kesällä pitkään ja hartaasti. Puut ovat aika köykäiset, joten järkevän kutomisen mahdollistamiseksi niihin piti laittaa taakse erilliset painot - muuten kankaan tiukkaaminen luhalla olisi heiluttanut koko systeemiä. Kudontaleveys on kapea, maksimissaankin kai 80 cm ja nykyisellä kankaantiheydellä noin 50 cm. Muuten kudontamukavuus on pikkupuissa yllättävän hyvä. Aluksi kangasta syntyi erittäin tahmeasti, mutta tuntuman palattua vauhti on parantunut niin, että täytynee vähän hidastella kudontademonstraatiomahdollisuuden säilyttämiseksi pidempään. Loimilangat katkeilevat kyllä, mutteivät sen enempää kuin villaisetkin ovat mun kokemuksen mukaan aiemmin katkeilleet. Pellavalangan kostuttamista varmaan helpottaisi, jos onnistuisin löytämään taas vaihteeksi jostain sumutepullon. Tahti, jolla tämä museo sumutepulloja syö, on ällistävä. Mihin ne kaikki menevät?

Graduntekokausi oli käsityörintamalla hiljaiseloa, vaikka teoreettista puolta aiheesta koko ajan työstinkin. Tutkielman kirjoittaminen oli ihanaa, koska koko ajan oppi jotain uutta ja oivalsi sellaisia seikkoja, jotka olivat pitkään askarruttaneet. Toisaalta se oli kamalaa, kun luki kaikesta mielettömän hienosta, eikä sitten voinut heti tarttua toimeen kokeillakseen itse. Lista asioista, joita haluaisin testailla, on hurjan pitkä. Nyt on kuitenkin se aika vuodesta, jolloin pitäisi ensisijaisesti ryhtyä väsäilemään asioita jollekin ihan muulle kuin itselle. Senkin suhteen olisi ideoita, sitten pitäisi vain alkaa toteuttaa. Niistä projekteista ei vaan ihan vielä voi kirjoitella...

torstai 15. syyskuuta 2011

Morsinkoa, indigoa ja kokenillia

Jos nyt tuon elokuun lopun värjäyksen vielä ehtisin purkaa tänne. Elokuun loppu meni ihan hujauksessa, oli lampaat ja päärakennuksen muutto ja sekava kaaos joka puolella. Sittemmin olenkin enimmäkseen istunut kotona koneella, ja tehnyt käsitöitä lähinnä päässäni, mitä nyt iltaisin telkkarin ääressä nollatessa on jotkut ompelukset edenneet sauma kerrallaan. Mutta niitä värjäyksiä nyt, kun on vihdoin hetki aikaa.

Langoista löytyi ViliNallea, Ren Ny Ullia ja toista kaupan valkoista, sekä jotain satunnaisia vyyhtejä vuosien varrelta. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Kuten aiemmin mainitsin, keväällä istutetut morsingot eivät nousseet tänä vuonna ensinkään. Alkukesän toinen yritys tuotti myös aika vähän satoa, mutta jotain sentään. Elokuun lopulla värjättiin sitten Riihivillan Leenan ohjetta mukaillen. Ämpärillinen tuoreita morsingonlehtiä huuhdeltiin siivilässä, vesi oli isossa padassa jo kuumenemassa. Kun vesi kiehui, lisättiin lehdet ja nostettiin lämpötila uudelleen kiehuvaksi, tähän meni noin 10-15 min. Kattila nostettiin pois levyltä ja liemi sai jäähtyä ilman kantta 15 min.

Morsingonlehdet jäähtymässä.

Teenvärinen liemi siivilöitiin, ja jo kaadettaessa takaisin kattilaan se oli yllättäen muuttunut tummanvihreäksi. Sama väri pysyi, kun lisättiin kylmää vettä kunnes koko liemen lämpö oli 51C. Lisättiin 2 rkl lipeää (kaustista soodaa) ja alettiin vispata. Sininen vaahto nousi heti, muuttui sittemmin vihreäksi. Vispausta jatkettiin yhteensä 15 min.


Sinistä vaahtoa.

Kun vaahtoa ei enää tullut, lisättiin 20 g puhdasta natriumditioniittia, sekoitettiin kevyesti ja annettiin liemen olla tunnin verran pitäen kuitenkin lämpötila 50 asteessa. Liemessä esiintyi ensin sakea "sinileväreaktio", joka kuitenkin loppui pian, ja öljyisyys ilmestyi. Tunnin seisotuksen jälkeen tehtiin ensimmäinen kasto.

Langat liemessä. Pinnalla öljyisyyttä, liemi kellanvihreää.

Kuinka monta museo-opasta tarvitaan käsittelemään yhtä lankavyyhtiä? (Kuva: M. Rissanen 2011)

Liemessä oli selkeästi sinistä väriä, muttei mitenkään erityisen paljon. Tulokset muistuttivat huomattavasti viimekesäisiä, ja pohdiskelimme, josko lankojen hailakkuus johtuisi yksinkertaisesti morsingonlehtien vähäisestä määrästä. Jospa sitten ensi kesänä isompi sato... Itse asiassa langoissa oli vielä noston jälkeen vähän voimakkaampi ja pikkuisen mintunvihreään vivahtava väri, mutta hapettuessaan lisää sävy muuttui enemmän siniharmaan suuntaan. Useampi kastokerta ei tuntunut vaikuttavan asiaan millään tavalla.

Langat kuivumassa - hailakkaa on.

Ensimmäisen päivän tulokset: vasemmalla kokenillia, oikealla morsinkoa. Iso osa jälkimmäisistä meni uudelleenvärjäykseen.

Seuraavana aamuna yritettiin uudestaan, tällä kertaa niillä 2-vuotisen morsingon lehtiruusukkeilla. Kyseisistä kasveista iso osa oli siis tehnyt kukkavarren, mutta nyt kerättiin vaan niitä lehtiä. Tarkoituksena oli ylipäänsä kokeilla, lähteekö kakkosvuotisesta kasvista mitään väriä.

Morsingon lehtiä siivilässä huuhtelun jälkeen.

Lehtiä oli suunnilleen yhtä paljon ja etenemistapa sama kuin tämänvuotisillakin lehdillä. Vispausvaiheessa sinistä vaahtoa tuli heti ja paljon, eikä sen tuleminen vain ottanut loppuakseen. Lopulta luovutimme ja lisäsimme kuitenkin natriumditioniitin. Se muutti vaahdon värin entistä sinisemmäksi, ja vaikka pinnalle tuli hieman öljyisyyttä, lankakastot tuottivat vain mintunvihreää. Oletus on, että kasveissa kyllä oli väriä, mutta hapettamista olisi pitänyt sitkeästi jatkaa kunnes vaahtoa ei enää olisi muodostunut. Ehkä ensi vuonna se sähkövispilä.

2-vuotisten morsinkojen liemi ei lakannut vaahtoamasta.

Mitä tästä sitten opimme? Viime vuonna laitettiin 8 lusikallista lipeää, nyt 2, mikä tuntui olevan ihan riittävä määrä. Vaahdon värin pitäisi muuttua sinisestä vihreään, ehkä keltaiseenkin, ja vaahtoamisen täytyy loppua ennen kuin ditioniitti lisätään. Ensi vuonna yritetään saada kasaan huomattavasti isompi määrä lehtiä, ja ehkä kokeillaan vihdoin jotain muutakin ohjetta kuin tätä kemikaalihirvitystä. Tulokset eivät tähän asti ole olleet kovin näyttäviä, mutta kyllä niissä morsingoissa jotain indikoväriainetta selvästi on. Mielenkiintoista olisi kenties kokeilla jonkun muun kasvattamilla lehdillä myös - onko näissä kuinka paljon lajike- tai kasvupaikkaeroja? Minähän en puutarhanhoidosta mitään ymmärrä...

Toisen päivän morsinkokokeilujen rinnalla värjättiin Tetriltä ostetulla luonnonindigojauheella. Prosessi on pääpiirteissään sama kuin morsinkovärjäyksessäkin.


Sekoitettiin 30 grammaa luonnonindigoa isoon kattilalliseen noin 30-asteista vettä, ja nostettiin liemen lämpötila 40 asteeseen.

Sekoitettiin liemeen 40 g lipeää (Tetrin ohjeessa 60 g soodaa eli natriumkarbonaattia), vispattiin kunnes vaahtoa ei enää tullut ja nostettiin samalla lämpötila 50 asteeseen. Mitattiin 60 grammaa natriumditioniittia, lisättiin varovasti liemeen ja nostettiin lämpötila 50-60 (välillä 63C) asteen välille.


Liemi oli aluksi pinnalta erittäin öljyistä, ja tämä näkyi myös ensimmäisissä kastetuissa langoissa, joista tuli kyllä tummahkoja sinisiä, mutta myös niljaisen öljyisiä. Tuntu ei lähtenyt pesussakaan pois.


Kastojen myötä pinnan öljyisyys väheni, ja liemen värikin tuli näkyviin. Yli kolmen tunnin kuluessa liemeen kastettiin yli 1400 g lankaa, ja edelleen tuli ihan hienoa vaaleansinistä. Kastokertojen pituus oli 5-15 min.

Lopulta liemen pinnalla ei enää ollut öljyisyyttä jäljellä.

Indigo siis toimi odotetusti hyvin, ja aikaan saatiin sekä hienoja sinisiä että keltaisten päälle värjättyjä vihreitä ja kokenillilankojen päälle tuotettuja violetteja.

Indigolankoja, joukossa vähän morsinkoa ja takana kokenillia.

Sinisyysyritysten lomassa värjättiin toisessa kattilassa kokenillilankoja, tarkoituksena testata, oliko viime kerran sinertävyys veden emäksisyyden (pH 8-8,5) vai heti ensimmäiseen värjäyskertaan upotetun indigolangan tulosta. Tällä kertaa pataan ei siis mennyt aluksi kuin valkoisia lankoja, mutta tulokset olivat silti yhtä violetteja. Karkkipinkkeihin tarvittaisiin siis ilmeisesti happamampaa vettä.

Kokenilliliemi oli kivan väristä.

Kokenillilankoja, oikeanpuoleisessa alla krapin jälkiväri.

Nyt olis lankaa taas niin maan kauhiast, mitähän sillä kaikella tekisi ja millä ajalla?

perjantai 9. syyskuuta 2011

Muinaissuomalaiset esiliinat

Se g-juttu on alkanut taas, tällä kertaa tositarkoituksella. Eipä tämä olekaan kuin kolmas vuosi sen pyörittelyä... Vaikka päässä soikin jostain syystä Queenin Let me live ("Why don't you take it and break it / and tear it all apart..."), olen oikeasti aika innoissani. Aikaa ei ole mitenkään hurjasti, mutta kun nyt kävin tekstitiedostojani läpi, olin oikeastaan saanut keväällä toisen aiheenvaihtokerran aiheuttamasta vitutuksesta huolimatta aikaan melkein enemmän kuin muistin. Jos aion pitäytyä suunnitelmassani valmistua tämän vuoden puolella, hoppu voi kyllä tulla silti. Niitä unettomia öitä odotellessa.

Käsittelen jo pari vuotta sitten tulleen oivalluksen mukaisesti sekä muinaispukuvalmistuksen teoriaa että käytäntöä, yrittäen suhteuttaa sitä, mitä on jo tehty, kokeellisen arkeologian teoriaan ja miettien suuntaviivoja sille, mitä iloa rekonstruktioiden tekemisestä on ja mitä niistä voidaan oppia. Tällä kertaa en kuitenkaan pitäydy väreissä ja värikasveissa, sen verran tehokkaan tyrmäyksen aiempi aihevalintani graduohjaajaa etsiessäni sai, vaan tarkastelen muinaispukurekonstruktion valmistusprosessia kokonaisuudessaan. Kun päähän vuosien varrella kertyneitä tiedonpalasia kirjoittaa auki ja yrittää jäljittää niiden lähteitä, huomaa koko ajan, miten monta aukkoa kokonaiskuvassa vielä on. Samalla törmää koko ajan uusiin kiinnostaviin sivupolkuihin, joita ei ajan rajallisuuden tähden yleensä voi lähteä seuraamaan. Itselle suuren ahaa-elämyksen tuottaneet asiatkin voivat päätyä gradussa vain yhdeksi hassuksi lauseeksi tai maininnaksi.

Nyt oivalluksia on tuottanut Rituals and Relations. Studies on the society and material culture of the Baltic Finns -teos, jossa on useita todella mielenkiintoisia artikkeleita. Jaana Riikonen tarjoaa artikkelissaan Iron Age aprons from Southwestern Finland and other cloths and pendants worn on the waist useita erilaisia näkökulmia esiliinoihin alkaen siitä, että sana esiliina on käännös ruotsin termistä förekläd ja sen käyttö palautunee 1500-luvulle, jolloin esiliinojen käyttö tuli osaksi yläluokkaista pukua. Koska samankaltaista vaatekappaletta oli kuitenkin käytetty ennenkin, sillä on luultavasti ollut aiempi nimitys, jota tosin nykyisin on hyvin vaikea jäljittää. Ruotsalaisperäisiä ovat myös Pohjanmaalla käytetty murresana kaati (skaat on pyyhe tai rätti) ja Lounais-Suomen kerstuuki. Viron sana on põll, jonka taustalla lienee põlveline tai põlvelina eli polviliina - siitä Suomenlahden saaristossa käytetty polle. Vyöliina viittaa rautakautisista esiliinoista tuttuun tapaan käyttää kapeahkoa kangasta erillisen vyönauhan kanssa. (34)

Rautakautiset esiliinat kudottiin pystykangaspuissa yhtenä kapeahkona kappaleena, pitkät sivut putkihulpioilla vahvistaen. Jos kangas kapeni pystykangaspuissa kutoessa, leveämpi alkupää käännettiin esiliinan helmaksi. Loimen luomiseen käytetyt aloitusnauhat ja kangaskappaleen viimeistelylautanauhat on mahdollista erottaa toisistaan, ja ensinmainitut ovat löytöaineistossa selvästi harvinaisempia. Samaan loimeen on mitä ilmeisimmin voitu myös kutoa useampi vaatekappale, sillä Maskun Humikkalan haudassa 30 esiliinan molemmissa päissä on viimeistelylautanauha. (35)

Pronssispiraalikoristelun alkuperä on todennäköisimmin Baltian heimojen parissa 500-600 -luvuilla. Se tuli Suomessa käyttöön viikinkiajalla ja saavutti huippunsa ristiretkiajalle tultaessa 1000-1100 -luvuilla. Spiraalikoristellut esiliinat ovat tavallisia Suomessa Hämettä lukuun ottamatta. Niitä on löytynyt myös Liettuasta, Pohjois-Virosta ja Saarenmaalta. (31-32)

Varhaisimmat suomalaiset esiliinojen spiraalikoristeet löytyvät viikinkiajan alun Euran ja Yläneen ruumiskalmistoista. Ne olivat viuhkamaisia kulmakoristeita, joilla oli myös käytännöllinen merkitys, sillä esiliinan päätylautanauhojen päät viimeisteltiin tekemällä niistä iskunyöriä, joka sitten koristeltiin spiraaleilla (kts. Tomanterä 1978: 51). (33) Tavallisin viikinkiajan esiliinatyyppi oli noin 50 x90 cm kangas, joka oli reunustettu pronssispiraaleilla. Helmaan voitiin sijoittaa erillisiä spiraaliapplikaatioita tai leveä spiraalireunus. Esiliina oli taitettu yläreunastaan, ja erillinen vyönauha kulki tuon taitoksen kohdalta. 1000-luvulle tultaessa lounaissuomalaiset esiliinat pienenivät ja lyhenivät niin, että tavallisempi koko oli 35-40 x 75-80 cm. Yläreunaa ei enää taitettu, vaan nauhat kiinnitettiin esiliinan kulmiin. Esiliina reunustettiin edelleen spiraaleilla, mutta nämä olivat läpimitaltaan pienempiä kuin aiemmin. Raskaita spiraalireunuksia tehtiin edelleen Itä-Suomessa, jossa esiliinan alareunassa saattoi myös olla hapsut. (35-36)

Euran puvun helmaspiraaleita. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/eura.htm)


Lounaissuomalaisista esiliinoista tuttuja viuhkamaisia kulmakoristeita on löytynyt liiviläisistä haudoista myös hiusnauhoista, viitankulmista ja takkien kaula-aukoista. Kahdesta suomalaisesta haudasta (Kirkkomäki 40 ja Luistari 377) on löytynyt kuusi viuhkamaista koristetta. Lehtosalo-Hilander (1982:b: 157) olettaa Luistarin ylimääräisen koristeparin kuuluneen viittaan tai huntuun, Riikonen taas kertoo Kirkkomäen haudasta 40 löytyneen kaksi eri esiliinaa. Kirkkomäeltä on löytynyt useampiakin hautauksia, joissa samaa vaatekappaletta on pantu hautaan useampi kappale. Tavalle löytyy vastineita Baltiasta, muttei muualta Suomesta. Riikonen olettaa, että useampi samanlainen vaatekappale haudassa kertoo siitä, että vainajalla olisi aikoinaan ollut, mistä valita. Rikkaimmat haudat kuuluvat yhteiskunnan yläluokalle, joka on käyttänyt raskaita koristuksia myös arjessa. (36-37)

Sahran erinomaisen hieno kuva viuhkamaisesta kulmakoristeesta (Kuvalähde: http://hibernaatio.blogspot.com/2010/04/alussa-oli-lanka.html)


Euran Lauhianmäestä on löytynyt aika mielenkiintoinen esiliina, jota Riikonen epäilee yhdeksi varhaisimmista Suomessa valmistetuista - hän jopa spekuloi, että joku maailmanmatkaaja olisi kuvaillut näkemiään koristeluja kotona, ja versio näistä olisi sitten valmistettu parhaan taidon mukaan. Esiliinan yläreunan lautanauhaan on lanka kerrallaan kiinnitetty spiraalipötkö, joka kulkee alhaalla sijaitsevan pystyrenkaan kautta ja sitten takaisin pötköä ylös, ja kiinnittyy lopulta yksittäisellä solmulla taas nauhaan. Alareunaan on lopuksi kiinnitetty vielä yksi rengasrivi vaakasuuntaan. Jos tätä vertaa Maskun Humikkalasta tai Kirkkomäeltä löydettyihin samankaltaisiin spiraalikoristeluihin, jälki on Riikosen mukaan kömpelöä. Lauhianmäen nuorimmat haudat on ajoitettu 900-luvun alkuun. Ehkä kyseessä tosiaan on yksi ensimmäisistä Suomessa tehdyistä yrityksistä spiraalikoristella esiliinaa latvialaisten mallien mukaan? (38)

Spiraalinvalmistuksen tekniikka kehittyi, kun Länsi-Suomessa alettiin luultavasti 900-luvun kuluessa valmistaa spiraalikuvioita, joissa osa kuviosta on aikaansaatu suoristamalla pätkiä spiraalista. Samoin alettiin tehdä koko helman levyisiä ristikkovyöhykkeitä, jotka valmistetaan ilman kehikkoa kahdella langalla yhtä aikaa. Länsi-Suomessa spiraalien kiinnitykseen käytettiin yleensä punaista villalankaa, Savossa hamppua tai pellavaa. Euran Yli-Nuoranteesta on löydetty yksi esiliinanhelma, jossa sekä nämä langat että monia muita eri alueille tyypillisiä tekotavan elementtejä yhdistyvät. Koriste näyttää tehdyn kehyksessä toisin kuin muuta länsisuomalaiset vastineensa. Helmuksen julkaissut Seija Sarkki luonnehtii sitä "huolimattomasti tehdyksi", ja Riikonen epäilee, että tässäkin voisi olla kyse työstä, jossa uutta tekniikkaa on vasta harjoiteltu. (39-41)

Esiliinanhelman spiraaliristikkoa, kuvavertailun perusteella voisi olla Kirkkomäki 27 (Kuvalähde: http://vanha.hum.utu.fi/arkeologia/tekstiiliprojekti/)


Eri kalmistoista on löytynyt lähes täsmälleen samanlaisia spiraalikuvioita: esimerkiksi kaksi Turun Saramäen esiliinaan kuuluneista koristekuvioita on samanlaisia kuin Luistarin haudassa 56, ja yksi samanlainen kuin Yläneen Anivehmaan haudassa 41. Ristimäen haudan VIII esiliinan leveä helmuskuvio taas on niin identtinen Köyliön Vanhakartanon löydön C 42 kanssa, että Riikonen pitää näitä saman henkilön tekeminä. Ristimäen helmus on viimeistelty epätavallisesti, ja Riikonen pohtii, oliko esiliinakangas spiraalikoristeelle alkujaan liian leveä, vai olisiko esiliinapala leikattu alunperin leveämmästä kankaasta. (41-43)

Hienoimmat ja oletettavasti myös kalleimmat spiraalikoristellut esiliinat löytyvät Kirkkomäen haudasta 27, Humikkalan haudasta 30 ja Halikon Rikalan haudasta 47 - näissä on leveä spiraalikoristelu sekä ylä- että alareunassa. Kirkkomäen haudan 27 komea esiliina on radiohiiliajoitettu noin vuoteen 1020, mutta samasta haudasta löytynyt yksinkertaisempi esiliina on iältään 40 vuotta nuorempi. Kaikkiin kolme komean esiliinan kanssa haudattua naista oli peitetty viitalla. Humikkalan ja Kirkkomäen viittojen reunaa koristi kuviollinen lautanauha, Rikalan viittaa taas spiraaleista pujoteltu koristereunus jolle on löytynyt vastineita muun muassa Perniön Yliskylästä ja Raision Ihalasta. Erityisesti Raision löytöjä tutkinut Anna-Liisa Hirviluoto ajoittaa molemmat viitankoristelutavat 1000-luvun loppuun tai 1100-luvun alkuun. Näitä esiliinoja ja viittoja voidaan pitää spiraalikoristelun teknisinä huipentumina. (43-44)

Perniön muinaispuvun viitan koristeluja ja veitsi tuppineen. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/index.htm)

Ristiretkiajan taitteen esiliinojen nauhat oli yleensä kiinnitetty kankaaseen. Monissa Humikkalan esiliinoissa ja Kirkkomäen haudan 23 esiliinassa tämä tapahtui niin, että ristikkonauhan pää oli vedetty kankaan läpi ja siitä oli muodostettu lenkki, josta nauha puolestaan kulki läpi. Perniön Yliskylän haudasta 1 löytyy samanlainen lenkille vedetty kiinnitysnauha, mutta tällä kertaa lenkit on vain ommeltu kiinni esiliinan reunaan. Samoin Yliskylän haudassa 6 kovasti Kirkkomäki 23:sta muistuttavan esiliinan reunusspiraalit jatkuvat kankaan reunojen yli, eikä viuhkamaisia kulmakoristeita ole ollenkaan, aivan kuin esiliinakangas olisi ollut koristeelle hieman liian kapea. Riikonen pohtii perniöläisten ostaneen valmiiksi tehdyt esiliinojen koristeet, mutta kiinnittäneen ne osin toisin kuin koristeiden tekijä oli alunperin tarkoittanut. (45-46)

Keskenään samankaltaisia spiraalikoristeita löytyy varsin laajalta alueelta Suomesta, Virosta ja Latviasta. Ne ovatkin olleet kauppiaiden levittämiä puolivalmisteita, jotka ostaja on kiinnittänyt itselleen tärkeään vaatekappaleeseen. Kankaan kutoja ja koristeen tekijä eivät välttämättä olleet sama henkilö paitsi silloin, kun spiraalikoristeet ovat elimellinen osa kankaan viimeistelyä, kuten yksinkertaisten esiliinojen kulmakoristeiden tapauksessa. Tarkempi selvitys koristeiden valmistuksesta ja alkuperästä vaatisi metallilankojen koostumuksen analysoimista (Tomanterä 1996). Tällä hetkellä voidaan arvioida, että Euran ja Köyliön alueen sekä Turun Ristimäen spiraalikoristukset ovat vanhempia, ja Maskun Humikkalan, Turun Kirkkomäen ja Halikon Rikalan löydöt puolestaan nuorempia. (47-48)

Riikonen esittelee virolaisen takapõll-pyllyliinan, jonka ylemmän osuuden spiraalikoristukset on tehty samaan tapaan kuin muutamat lounaissuomalaiset esiliinakoristeet ja liiviläiset pääkoristeet. Artikkelin kuvasta voi nähdä, että Perniön Yliskylän haudan 6 esiliina toimii mainiosti liiviläisenä huntuna. (55-56) Ehkä eri vaatekappaleiden välillä ei ole aina ollut niin valtavaa kategorista eroa? Tai samanlaisia koristeita on vain käytetty eri vaatekappaleissa eri paikoissa?

Virolainen takapõll Virunukan kalmiston löydön mukaan rekonstruoituna (Kuvalähde: http://www.etnostils.lv/lv/galerija/terpi/arhiologterpi.php#;)


Vaatetuksen koristelun merkitys ei ole ollut vain esteettinen, vaan sillä on aina ja kaikissa kulttuureissa ollut myös useita erilaisia symbolisia tasoja. Tietyt kuviot karkoittavat pahoja voimia, lisäävät hedelmällisyyttä tai tuovat onnea. Taidokas koristelu teki tekijänsä taidot tai kantajansa varallisuuden tiettäväksi, ja heiluvilla tupsuilla, kilisevillä kulkusilla ja muilla härpättimillä oli kenties myös mahdollisuus houkutella vastakkaista sukupuolta. (55) Riikonen mainitsee Elizabeth Wayland Barberin teorian erilaisten vyötärönseudun hapsukoristusten periytymisestä kivikautisista naruhameista, jotka ovat symboloineet tytön tuloa hedelmälliseen ikään ja myös intiimialueiden karvoitusta - se on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja ennen kaikkea pitkä juttu, että ansaitsee joskus oman kirjoituksensa.

Arkaaisessa maailmankuvassa pahat voimat vaanivat joka puolella, ja erityisesti arimmat ja tärkeimmät kehonosat, kuten pää, kaula, rinnat ja sukuelimet tarvitsevat varjelusta. Pään- ja kädenteiden ja helman suojeluun voidaan käyttää koruja ja koristeluja, kuten hapsuja ja punaista lankaa. Erityinen symbolisen suojelun tarve liittyy naisen hedelmälliseen ikään, avioliittoon ja lasten saamiseen. Imettävä äiti, joka on vastuussa myös toisen ihmisen elämästä, tarvitsee erityistä suojelusta rinnoilleen. Mareilla ja udmurteilla tämä tapahtui historiallisena aikana voimakkaasti kirjailluilla paidoilla, mordvalaisilla suurilla soljilla. Mari-paitojen kirjailut kertoivat aikoinaan myös kantajansa perhetaustasta. (56-57) Mihinköhän rautakautiset rinnan päälle asettuvat raskaat soljet ketjulaitteineen voisivat viitata?

Voimakasta symboliikkaa sisältyy myös latvialaisten lauta- ja pirtanauhojen kuvioihin, ja samoja symboleja tavataan jo esihitoriallisissa tekstiileissä. Aikalaisilla ei luultavasti ollut mitään ongelmia lukea nauhojen kuvioiden tai esiliinojen ja viittojen spiraalikoristusten symbolista kieltä. Aikojen kuluessa kirjailumateriaali vaihtui pronssispiraaleista lankoihin ja nauhoihin, ja joidenkin symbolien merkitys muuttui tai laajeni: esimerkiksi monista esiliinaspiraaleista tuttu hakaristi symboloi aikoinaan aurinkoa, kaiken elämän lähdettä, mutta laajeni karjalaisessa kirjonnassa yleiseksi hyvän onnen symboliksi. Latvialaisissa myöhäisrautakautisissa haudoissa hakaristi löytyy kaikkein kalleimmista esineistä ja rikkaimmista haudoista, ja on siten saattanut olla vainajan korkean yhteiskunnallisen aseman tunnus. (57)

Vaatteet ja korut kertoivat jo ammoin kantajansa sosiaalisesta asemasta, etnisiteetistä ja elämänkulusta. Suomessa luumateriaali säilyy huonosti, joten vainajan ikää ei yleensä voida määrittää. Sukukansoilta tunnetun etnografisen materiaalin perusteella nuorten naisten koristukset olivat hautaan laskettaessa kaikkein runsaimmat, ja vanhemmat naiset saattoivat lahjoittaa vaatteitaan ja korujaan tyttärilleen. Toisaalta naisten hienoin juhla-asu, usein hääpuku, saatettiin myös säästää hautaa varten. (45; 57-58)

Nykyinen esiliina on tarkoitettu suojaamaan varsinaisia vaatteita likaantumiselta. Runsaasti koristeltujen rautakautisten esiliinojen on ajateltu olevan vain kantajansa varakkuutta esitteleviä statussymboleita, mutta Riikonen korostaa niiden symbolista yhteiskunnallista ja suojelevaa maagista merkitystä. Historiallisesti esiliina oli Suomessa naimisissa olevan naisen merkki, ja sen käyttö oli välttämätöntä tärkeissä tilaisuuksissa,
kuten kirkossa tai oikeudessa todistettaessa. Virossa vaimon piti aina käyttää esiliinaa työskennellessään pelloilla, ja erityisesti sadonkorjuuaikaan hyvää onnea ei saanut vaarantaa sopimattomalla pukeutumisella. (58-59)

Kielitieteilijä R.E. Nirviin ja folkloristiikan uudempiin suuriin nimiin kuten Satu Apoon nojautuen Riikonen kertoo, että raskaana oleva nainen on hyvin haavoittuvainen, mutta vaarantaa toisaalta tilallaan myös muut ihmiset. Ylipäänsä naisen maaginen voima, väki, asuu jalkovälissä, joka on reitti tämänpuolisen ja tuonpuoleisen maailman välillä - tietäähän sen jo siitä, että sieltä ne lapset tulevat. Tämän vaarallisen aukon tuonpuoleiseen saattoi peittää ja suojata esiliinalla. Ja kukas se enemmän olikaan raskaana kuin naimisissa oleva nainen. Oli jopa olemassa sananlasku, että vailla esiliinaa kulkeva vaimo oli vailla lain suojelusta. Nirvi viittaa myös sanontaan "olla jonkun esiliinana", jossa vanhempi (esiliinalla varustettu) nainen lähtee nuoren naimattoman parin mukaan, jotta sopivaisuussääntöjä ei rikottaisi. (59-60)

Mikkelin muinaispuvun esiliina (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/koti/savonlinna/spiraalikoristelu/Muinaispuvut%20ja%20kansanrunous.html)


Jos naimaton neito tuli raskaaksi, hänen täytyi alkaa pukeutua esiliinaan ja peittää päänsä. Naimisissa olevalle naiselle oli häpeä kulkea ilman esiliinaa ja päähinettä, ja päinvastoin taas nuorelle neidolle esiliinan käyttö oli sopimatonta.Toisaalta joissain tapauksissa lapsillakin saattoi olla esiliina. Suomessa joistakin lasten haudoista on löytynyt esiliinan spiraalikoristeen jäänteitä. Kyse voi olla lapsen hautaamisesta äidin esiliinaan käärittynä kuten Lehtosalo- Hilander on ehdottanut, mutta esimerkiksi Luistarin haudassa 891 kaksi kulmakoristetta sijaitsivat vain 15 cm päässä toisistaan. (60) Tässä lienee tarpeen muistaa, että mikään kulttuurinen sääntö tuskin on ollut niin vahva, etteikö sitä olisi joissakin erikoistapauksissa tavalla tai toisella rikottu - ehkä on ollut jokin erityinen syy sille, että kyseinen lapsi on saanut mukaansa esiliinan, vaikkei haudan koon perusteella olekaan vielä ollut hedelmällisessä iässä.

Naisten hedelmällisyyden varmistamiseksi, suojelemiseksi ja lisäämiseksi on koristeltu erityisesti rintojen ja sukuelinten aluetta, ovathan ne ihmisrodun lisääntymisen kannalta välttämättömimmät paikat. Suomesta ei ole juuri säilynyt aluspaitojen tai -mekkojen jäänteitä, mutta Siksalin kalmistosta Lounais-Virosta tunnetaan 1100-1200 -luvuilta naisten paitoja, joiden ranteet ja hartianseutu on koristeltu jo kutomavaiheessa sinisellä ja punaisella langalla tehdyin hakaristikuvioin. Näille löytyy vastineita viikinkiajan Birkasta ja myöhemmästä suomensukuisesta etnografisesta aineistosta. Hihansuiden koristelu esti pahojen henkien pääsyn aukosta vaatteen sisään, ja samaa tarkoitusta saattoivat toteuttaa myös Luistarin haudoista 56 ja 1260 löytyneet moninkertaisen pronssirannerenkaat, joissa oli vieläpä käärmettä kuvastava siksak-kuviointi. (61)

Pronssispiraalit, erityisesti vereen ja hedelmällisyyteen viittaavalla punaisella langalla ommellut, lisäsivät esiliinan genitaaleja suojaavaa vaikutusta. Kiiltävä metalli käänsi pahan silmän, tai paha tahto eksyi geometrisiin kuvioihin. Ristikkokuvio saattoi liittyä pellon kyntämiseen ristikkäin ja auraan yhdistettyihin hedelmällisyysmaagisiin riitteihin ja mielikuviin. Myös vyöllä oli suuri symboliarvo, se kertoi kantajansa sosiaalisesta asemasta ja kuului tärkeänä osana moniin siirtymäriitteihin. Suomalaisissa häissä morsian lahjoitti sulhasen perheelle erilaisia vyönauhoja vielä 1900-luvun alussa. Erityisen suuri naista suojeleva voima oli punaisesta langasta tehdyillä vyönauhoilla, jollainen sisältyy myös Luistarin hautaan 56 ja Kirkkomäen hautaan 1. Punaisella vyöllä voitiin suojella syntymätöntä lasta, ja punainen lanka sidottiin myös vastasyntyneen kaulan tai ranteen ympärille. Riikonen korostaa punaisen värjäämisen ja mataranjuurien keräämisen vaikeutta Suomessa, ja kertoo vähäisenkin punaisen värin riittävän suojelukseen. Erityisen voimakas suojavaikutus oli vyöllä, joka oli kierretty useaan kertaan vartalon ympäri. (62-63)

Punakuvioisia kansanomaisia nauhoja (Kuvalähde: http://www.avoinmuseo.fi/craftmuseum/kasityonurkka/suomen_nauhatyyppien.php


Nauhojen kuvioista rombi oli hedelmällisyyssymboli ja siksak-kuvio puolestaan suojeleva käärme. Jälkimmäinen löytyy myös useamman hautalöydön viitanreunoista pronssispiraaleilla toteutettuna. Viittoihin ei välttämättä ole applikoitu spiraalikoristeita tasaisesti koko reunan matkalle, vaan ne on voitu keskittää kohtiin, jotka viittaa käytettäessä asettuvat kaulan ja rinnan seudulle. Myös lounaissuomalaisen kaarihunnun spiraalit ja hapsut suojasivat kaulan- ja niskanseutua. Hapsut mahdollisesti viittasivat myös häpykarvoitukseen, ja Riikonen viekin pään ja alapään välisen analogian vielä pidemmälle kertoessaan, että erityisesti huntukankaissa käytetyn murtotoimikkaan kalanruotokuvio symboloi naisen sukuelimiä. Murtotoimikasta käytettiin päähineiden lisäksi Kirkkomäen haudan 27 säärikääreissä ja ilmeisesti joissakin alushameissa, jotka asettuvat luontevasti samaan ajatteluun. Häärituaalissa suomensukuisille kansoille oli olennaista peittää morsiamen pää. Huntu olikin historiallisesti naineen naisen tunnus, mutta Riikonen arvelee, että se olisi vielä olennaisemmin ollut ylipäänsä hedelmällisessä iässä olleen naisen tunnus, oli tämä naimisissa tai ei. (59; 63-64)

Varsinaissuomalainen kaarihuntu (Kuvalähde: http://www.katajahovi.org/SatuHovi/suomalainenMuinaispuku.html, alunperin ilmeisesti Sinihameet, kultavyöt -kirja)


Vyötärölle asettuvia koristeita oli monenlaisia ja niitä tehtiin monista eri materiaaleista, mutta hyvin todennäköisesti useimmat niistä liittyivät suojelus- ja hedelmällisyysmagiaan. Länsisuomalainen suuri pronssinen veitsentuppi oli yksi tällainen elementti, ja veitsi itsessään saattoi suojata kantajaansa harmilliselta magialta. Raskaana olevaa naista suojaava merkitys saattoi olla myös liiviläisillä valtavan pitkillä ketjulaittella, jotka ulottuivat jopa polviin saakka. Kun vatsa kasvoi, ketjut muodostivat sen ympärille suojaavan kehyksen. (66)

1000-luvun naisenhaudan korustoa Salaspils Lakskolasta Latviasta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Esiliina, ainakaan runsaasti koristeltu kappale, ei Riikosen mukaan ollut mikään arkivaate vaan liittyi erityisiin tehtäviin ja juhlatilaisuuksiin. (67) Spekuloimatta jää, oliko käytössä kuitenkin myös jokin esiliinan nykyistä käyttötarkoitusta edustava vaate, jonka tarkoitus oli suojata muita vaatteita työnteon lomassa. Oman kokemukseni perusteella arkiessulle tuntuisi olevan käyttöä - vai olisiko muinainen ihminen yksinkertaisesti pukenut työntekoa varten ylleen yksinkertaisen, esimerkiksi nahasta tai karkeasta kankaasta tehdyn työvaatteen eikä niitä hyviä villamekkoja ollenkaan?

---

Riikosen artikkeli tuotti todella paljon uusia ajatuksia ja sisälsi myös jonkin verran mielenkiintoista kuvamateriaalia, jota en valitettavasti voi tekijänoikeudellisista syistä tähän liittää.Sen läpikäymiseen ja tämän tekstin tuottamiseen meni ihan tuhottomasti aikaa, vaikken lopulta juuri edes eksyillyt sivupoluille, mitä nyt vähän googlailin kuvia latvialaisista vaatteista ja virolaisen Jaana Rataksen valokuvia käsitöistään - Riikosen mukaan tuo yllä linkitetty takapõll on Rataksen käsialaa. Surffailu muistutti myös Satu Hovin mainiosta muinaispukusivustosta ja ilmeisesti nyt Narvaan seikkailleesta virolaisesta kalmistolöytönäyttelystä, jonne olisi kyllä huippua päästä. Baltian maissa tapahtuu tekstiilitutkimuksen saralla tällä hetkellä paljon ja lujaa, ja siihen olisi todella mielenkiintoista perehtyä joskus enemmän. Rituals ja relations -kirja sisältää myös latvialaisen tutkijan Irita Žeieren yleisluontoisen kuvauksen liiviläisistä pukulöydöistä. Seuraavaksi mun pitäisi kuitenkin suoriutua Viikkiin tarkistamaan muutama lampaisiin liittyvä viite.

Matkan varrella kävi muuten myös ilmi, että eräässä Muumilaakson tarinoita -sarjan jaksossa nähdään Muumimamma ilman esiliinaa. Hui kauhistus!

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Valamisen onnea ja onnettomuutta

Keväällä oli pari valutyönäytöspäivää, jotka menivät varsin hyvin. Silloin jäi hommista hyvä fiilis ja vähän harmitti, kun ei ollut pitkään aikaan tulossa valuja, että pääsisi jatkamaan siitä, mihin jäätiin. No, alkuviikosta oli valuja taas, mutta tällä kertaa suunnilleen kaikki meni niin perseelleen kuin mahdollista. Paitsi asiakkaat, jotka olivat sekä kiinnostuneita että tosi kivoja.

Meillä ei ole museolla omaa pajaa - Karvasmäen pihapiirissä oli kyllä paja, mutta seppä Backmannin leski myi sen vuonna 1918 Seurasaareen 500 markalla. Siellä se nyt nököttää Antin talon pihapiirissä tuulimyllyn lähellä, käytiin taannoin kurkkimassa seinänraoista sisälle. Pajarakennuksen puutteessa ronttaamme säännöllisin väliajoin ahjon, alasimen ja palkeet ulos riihen niitylle.

Valtsu näyttää takomisen mallia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Koska pronssivaluun tarvitaan reilu 1100 celsius-asteen lämpötila, pelkät palkeet eivät siihen riitä. Lisäpuhalluksena olemme käyttäneet kuumailmapuhallinta, mutta niillä on ikävä taipumus alkaa liikaa kuumetessaan sulaa muoviosistaan ja lopulta lakata toimimasta. Vastaavat ongelmat pätevät moniin muihinkin erilaisiin virityksiin, jotka museon taonta- ja valutyönäytöksiä pitävät kasassa. Tiistaina kaikki alkoi sitten hajoilla palasiksi samaan aikaan. Palkeiden pumppauskepin naru katkesi kuulemma jo edellisen taontanäytöksen aikana. Sitä oli sitten paikattu käyttämällä pelkää lämpöpuhallinta, joka oli kuumaan ahjoon kiinnitettynä kuitenkin sulanut ja tuhoutunut lopullisesti. Otimme tuhottavaksi uuden puhaltimen, kun aamulla ei ollut enää aikaa rakentaa siihen mitään etäisyyttä antavaa viritystä. Se ei kuitenkaan, edeltäjästään poiketen, pysynyt itsenäisesti lainkaan paikallaan - eikä tätä paikkaamaan tulitiilistä rakennettu pikaviritys vähemmän yllättäen ollut myöskään kovin kestävää sorttia. Se oli kuitenkin vasta alkua.

Museolle hankittu ahjo on kuuleman mukaan ostettu joltain sitä omiin harrastustakomisiinsa käyttäneeltä tyypiltä, joka on rakentanut sen kierrätysosista. Kolmijalkainen hökötys ei ollut kovin tukeva varsinkaan epätasaisessa maastossa, joten Nino ystävällisesti rakensi siihen puisen tukikehikon. Se toimi mainiosti läpi takotyönäytösten, joissa pyöritään tuhannen asteen alapuolella, mutta valulämpötilat olivat laudoille liikaa. Ahjon kehikko alkoi siis savuta kesken valutyön, ja siinä vaiheessa jos joskus olikin sitten jo todella ammattimainen olo. Tilanne ei enää ollut niin hyvin kontrollissa, että valuja olisi voinut paloturvallisesti jatkaa. Päätimme käyttää iltapäivän korjaustöihin.

Valtsu kaataa. Aamupäivällä saatiin sentään jotain aikaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Kuumaa pronssia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kaikki lähti käyntiin ihan hyvin: ahjo saatiin irti tukikehikostaan, keksittiin, että lautoja lyhentämällä kytemisvaaraa voitiin merkittävästi vähentää, ja nyt oli jopa aikaa rakentaa lämpöpuhaltimelle suukappale. Sitten tuli aika laittaa ahjo takaisin paikoilleen kehikkoon. Humps, sinne se sujahti aika vauhdikkaasti - ja samalla pohjan hitsaussaumat pettivät ja se putosi kokonaan pois. Hei vaan. Jos saa olla ihan rehellinen, tässä vaiheessa alkoi loppua usko: kyseessä oli mun ensimmäinen työpäivä erinomaisen onnistuneen kesälomaviikon jälkeen, ja ahjo oli jo ensin syttynyt palamaan ja sitten hajonnut osiin. Eikä kello ollut vielä edes kolme iltapäivällä.

Omat voimat loppuivat jo, olen hitsannut kerran yläasteen jälkeen eikä meillä ole siihen myöskään välineitä. Asiaa selviteltiin jonkin aikaa, ja nyt ahjo on kaupungin varikolla toivottavasti muuttumassa jälleen ehjäksi. Lopullinen tuokaan paikkaushitsaus tuskin tulee olemaan, mutta jos nyt vaikka jonkun kesän vielä toimisi... Ensi viikolla on taas taontaa, että sikäli odotamme jännityksellä.

Edelleen täytyi kuitenkin ratkaista seuraavan päivän valutyönäytös. Pronssin ja messingin lisäksi museolla oli iso köntti silumiinia, mutta sitäkään ei ilman ahjoa ole helppo saada sulamaan. Onneksi keittiön laatikosta löytyi vielä uudenvuodentinoja, sillä oikea tina oli askarteluliikkeestä loppu. Niitä pystyikin sitten sulattelemaan ihan hellalla, ja toisesta valutyönäytöspäivästä tuli paljon edellistä vähemmän hikinen. Teimme hiekkavaluja, eli homma aloitetaan pakkaamalla valuhiekka mahdollisimman tiiviisti muottiin. Valuhiekka on erittäin hienorakeista hiekkaa, johon on sekoitettu öljyä, ja jota voi hankkia esimerkiksi Slöjdistä (ja varmaan halvemmalla jostain muualta, mutten suoraan tiedä, mistä). Tiukkaan pakattuna hiekka pysyy erinomaisen hyvin muotissaan, joka siis tässä tapauksessa on puinen valumuottilaatikko.

Valuhiekka pakataan laatikkoon mahdollisimman tiiviisti. (Kuva: T. Heinonen 2010)


Lopuksi alalaatikon pinta siloitellaan esimerkiksi puupalalla. Pinnalle voi vielä sirotella jotakin hienojakoista jauhetta, kuten talkkia tai perunajauhoja. (Kuva: V. Aspö 2011)

Hiekkavalussa käytetään kovia malleja. Malliesineissä ei voi olla negatiivisia, esimerkiksi sisäpuolen pintoja, koska ne eivät valussa toistu. Valmiita, yksinkertaisia esineitä voi hyvin käyttää malleina.

Malliesineet painetaan hiekkalaatikon pintaan, puoliksi hiekan sisään. Hienoimmat kuvio-osat kannattaa painaa alaspäin. Tässä kuvassa laatikon päällä on aika ronskisti perunajauhoja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Valulaatikon on syytä olla mahdollisimman tiivis ja valutöiden kannalta järkevän kokoinen. Nämä laatikonpuoliskot kiinnittyvät toisiinsa pienten tappien avulla. Puisen laatikon hyvä puoli on helppo valmistettavuus ja se, ettei se juuri kuumene kaadon jälkeenkään. Toisaalta, jos sulaa metallia valuu laatikon reunalle, se syttyy palamaan.

Laatikon yläpuolisko laitetaan paikoilleen, ja aletaan koota seuraavaa hiekkakerrosta. Siitäkin tehdään mahdollisimman tasainen ja siisti. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Kun valuhiekka on pakattu hyvin ja tiiviisti, laatikon puoliskot voidaan avata ja malliesineet poistaa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Hiekkavalu perustuu siis siihen, että tiiviisti pakattuun hiekkaan jää valettavan esineen muotoinen kolo. Vielä tarvitaan valukanavat ja ilman ulostuloaukot. Pronssivaluun olemme tavanneet tehdä vain yhden valukanavan, koska kaatoaikaa on sulan metallin kanssa niin vähän.


Valtsu tekee ilmakanavia rautalangalla, varsinainen valukanava on painettu 10 mm pyörötangolla. Nino pumppaa palkeita. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Valukanavien järkevä askartelu on jäänyt mulle vähän salatieteeksi - auttaisi ehkä, jos joskus vaikka lukisi jotain aiheesta. Yleensä olemme ryhmitelleet malliesineet kaatoaukon ympärille, ja vetäneet niille kullekin riittävän leveän kanavan. Olen siinä käsityksessä, että paksummat kohdat kannattaa jättää lähemmäs kanavaa, ja ilman poistumistiet laittaa taas toiseen päähän. Hommassa hieman leviävät hiekanmurut voi yleensä puhallella pois ongelmitta.


Tinavaluihin teimme kullekin esineelle oman pienen valukanavan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Varsinainen valu on aika tyypillinen käsityöhomma: ensin odotellaan ja odotellaan, ja kun metalli sitten onkin sulaa, itse kaato suoritetaan mahdollisimman äkkiä.


Uudenvuodentina, joka toki koostuu enimmäkseen lyijystä, sulaa pelkässä kattilassa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Tinan kaato. (Kuva V. Aspö 2011)


Pronssi tai messinki sulatetaan keraamisessa upokkaassa tulitiilillä tiivistetyssä ahjossa. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Pronssin kaato. (Kuva: T. Heinonen 2010)


Pienen jäähdyttelyn jälkeen esineet irroitetaan, ja jäähdytetään loppuun vesisaavissa. Pronssi polttaa mustaksi sen kohdan hiekkaa, johon se osuu. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Tinavalumme onnistuivat aluksi oikein hyvin, ja loppua kohden yhä huonommin. Syynä lieni metallin kierrätys, joka valukerralla mukaan tuli yhä enemmän epäpuhtauksia. Nythän ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä sen kummempia esineitä, noin lyijypitoisesta metallista tehtyjä korujakaan ei ole fiksua käyttää. Muutama onnistunut kappale jäänee valumalleiksi tulevaisuuden varalle.

Myös pronssivaluihin olemme käyttäneet enimmäkseen kierrätysmetalleja, ja valaneet esimerkiksi valukanavat ja epäonnistuneet esineet aina uudelleen. Pronssista palaa ilmeisesti aina kuumennettaessa pois tinaa, joten sitä on tullut lisäiltyä välillä. Sulamislämpötilaa on ajoittain myös yritetty alentaa lisäämällä booraksia.


Näistä tinaesineistä ei tullut oikein mitään. Puhtaamman metalliseoksen käyttö olisi varmasti auttanut. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kun valetut esineet on jäähdytetty, jäljelle jää onnistuneiden valkkaaminen, niiden rautasahaaminen irti valukanavistaan ja hiominen siisteiksi. Tämän viikon lopputulemana oli siis ihan onnistuneita uudenvuodentinavaluja ja tyytyväisiä asiakkaita, muttei juuri mitään uusia muuhun kuin valumalliksi käyttökelpoisia esineitä. Hyvänä puolena korjaustöiden ja tinavalujen ohessa oli kerrankin aikaa viilailla ja hioa aiempia tuotoksia, homma, joka jää aika usein vähän turhan vähälle huomiolle.

Valun jälkeiset työvälineet: tavallinen ja neulaviila sekä teräsvilloja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Esittelyssä hammas- ja hello kittysarjat, pari kupurasolkea ja hiottu ja hiomaton vyönsolki. Ylinnä kupurasolki valusta, jossa laatikonpalat olivat jääneet hieman irti toisistaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lopuksi laitetaan paikoilleen irto-osat kuten vyön kielet sun muut. Ja sitten vaan käyttöön.

Nämä vyön kielet on taiteltu messinkipellistä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)