perjantai 28. joulukuuta 2012

Essu ja jäkäläkylpy

 Työväenopiston pystykangaspuukurssi sai päätöksensä joulukuisena viikonloppuna, kun valmiit essut värjättiin. Itse en ehtinyt osallistua essun viimeistelyosuuteen, joten päättelylautanauhat ovat edelleen kutomatta. Värjäämään sen sijaan menin muutosta huolimatta, kun oli tilaisuus kokeilla kivenkarvejäkälää (Parmelia saxatilis, kasviosta löysin nimellä kallioisokarve), jolla en ollut aiemmin itse värjännyt.


Esiliinoja ja muita kudontakokeiluja samassa loimessa. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Loimen ylijäämälankoja poimitaan päättelylautanauhojen loimiksi. Tähän meni yllättävän kauan aikaa, kun ylikierteinen lanka tahtoi kovasti kiertyä itsensä ympärille.

Krista vastasi kurssin värjäysosuudesta, joten käytin jäkälän kanssa hänen reseptiään. Jäkälät oli kuulemma kerätty aurinkoisina päivinä saariston kallioilta, ja vain sellaista jäkälää, joka oli jo syystä tai toisesta itse irronnut kallion pinnasta - sammal ja jäkälähän eivät kuulu jokamiehenoikeuden piiriin. Kuivana keräämisen eduksi mainittiin se, että märät jäkälät on hankala kuivattaa ja ne homehtuvat helposti. Jäkälää oli pussillinen, jota en tietenkään tullut punninneeksi. Erillistä puretusainetta ei käytetty.


Kuivat jäkälät ja kuiva essukangas ynnä lautanauhaloimilangat vyyhdillä kerrostettiin samaan kattilaan. Jäkälää oli joka välissä, jotta väri tarttuisi tasaisemmin. 

Vettä päälle ja kattila levylle.

Koska jäkäliä ei ollut keitetty etukäteen, liemi oli aluksi vaalean keltaista ja kankaan sävy hyvin haalea.

Pikku hiljaa liemen ja kankaan värit tummenivat.

Krista ohjeisti nostamaan liemen lämpötilan kunnolla kiehumispisteeseen, jotta väri varmasti irtoaisi jäkälistä. Melkein-keittäminen tuntui valmiissa kankaassa villan muuttumisena alkuperäistä karkeammaksi - ei nyt valtaisasti, mutta jos toistaisin prosessin, yrittäisin varmaan pitää lämpötilan juuri kiehumispisteen alapuolella. Keittoaika oli liemen saavutettua kiehumispisteen noin tunti.

Jäähtymään päästessään niin liemi kuin kangaskin olivat jo selkeästi ruskeita.

Jäähdyttelyn jälkeen putsailin jäkälänmuruja ensin vadissa, jottei viemäri tukkeentuisi. Taustalla betonikuutiotyöpaikan salamainos.

Keittäminen yhdessä jäkälien kanssa johti siihen, että valmiissa essussa oli aika paljon putsaamista: varsinkin hapsut ja lankavyyhti keräsivät itseensä aika lailla jäkälänmuruja. Jos joskus saisin jostain lisää kiventieraa, kokeilisin varmaankin värjäämistä jonkinlaisen pyykkipussiratkaisun kanssa, silläkin uhalla, että jäkälä ei siten antaisi niin paljon väriä. Nyt kankaasta tuli joka tapauksessa värjäyksen puolesta varsin tasainen ja nätti. Väri on oranssinruskea, ehkä jonkinlainen kuparin sävy - toivon mukaan sopii taustaksi myöskin punaiseen vivahtaville pronssispiraaleille. Kurssilla värjättiin myös muita toinen toistaan hienompia töitä, joista voi saada vähän vihjausta esimerkiksi Hibernaatipesäkkeestä.

Essukangas poseeraa Jukan perintöarkulla. Seuraavaksi sitten ne lautanauhat ja spiraalikoristelut...

Lähikuva putkihulpiosta ja siitä, miten kankaan toimiviiva seilaa tiheyden vaihtelujen mukana.

Harvat kohdat tasoittuivat hieman, mutta näkyvät kyllä edelleen.

Kankaaseen jääneistä harvoista raidoista juteltiin porukalla, ja kurssia vetänyt Suski oli kysynyt asiasta myös omalta opettajaltaan Hannele Könkäältä. Vaikuttaa siltä, että aiempien kutojien kankaaseen raidat eivät tulleet niin selkeinä, koska pitkän loimen alkupäässä loimi itsessään painoi vielä niin paljon, etteivät painot päässeet vetämään loimilankoja samalla tavoin erilleen kuin loimen loppupäässä, jossa mä kudoin. Loppua kohti olisi voinut jakaa painon suuremmalle määrälle pienempiä pusseja, tai tietysti alunperinkin olisi voinut käyttää esimerkiksi kiekkomaisia painoja, jotka asettuvat lähemmäksi toisiaan. Joka tapauksessa en ole ole itse lopputulokseen tyytymätön sen kauneusvirheistä huolimatta: prosessi itsessään oli hyvin opettavainen, ja luulen, että käytössä essun tiheydenvaihtelut saavat lopulta aika vähän huomiota. Kun nyt sitten vielä ehtisi joku päivä paneutua niihin viimeistelyihin...

Seuraavaksi, jos aikataulut sen sallivat, lienee luvassa nyt jo perinteinen "mitäs muuta tänä vuonna tulikaan tehtyä" -merkintä.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kutomista pystypuilla

Talvi on tullut, joulutohinat talomuseolla täydessä käynnissä, ja mulle näillä näkymin taakse jäävää elämää. Sijaisuuteni museolehtorina päättyi ja palasin toistaiseksi tuntityöntekijäksi, tehden vuoroja enemmän betonibunkkerin puolelle. Aika nopeasti menivät vuosi ja kuukausi. Onneksi kassanakissa istuessaankin voi ihminen sentään neuloa.

Toissa viikolla, tonttukierrosten lomassa, kävin Tapiolan kudonta-asemalla kutomassa oman essunpätkäni loimipainoisissa pystypuissa työväenopiston kurssiin liittyen. Kudontatyö konkretisoi miellyttävästi monia pystykangaspuilla kutomiseen liittyviä pohdintoja, ja antoi saman tien aiheita uusiin.

Ensimmäiset 20 cm. Edellisen kutojan essun ja mun työni väliin oli laitettu sanomalehteä varaamaan paikkaa hapsuille. Sininen lanka on tasoitusta ja harmaa mun ekat kudontakokeilut. Reunoista lähtevät mustat langat toimivat pingottimena. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Jonkin aikaa asiaa arvottuani käytin essun kuteena samaa Pirtin ohutta kaksisäikeistä lankaa kuin säärikääreiden loimessa, eli loimi ja kude ovat essussa samanlaiset, loimi vain on ylikierteistä. Tuleepahan sitten samansävyistä, kun essut tänä viikonloppuna värjätään. Kutomisen opettelu sujui ihan sutjakkaasti, kun homma oli teoriassa jo tuttua - vaikeinta tuntui olevan muistaa laittaa kude loimien väliin, kun oli niin iso into avata seuraava viriö. Viriöt aukesivat ihan kohtuullisesti, 2. ja 1. -niisivarsia nostamalla auennut 3-viriö kai kaikkein kapeimpana - Suskia lainatakseni kyseessä ei ole vika vaan pystypuiden ominaisuus. Ihan aluksi ihmettelin, mihin laittaisin kudontamiekan lyöntien välissä, mutta sitten totesin sen pysyvän ihan mukavasti kädessä viriön vaihtamisen ajan, ja lepäävän sitten näppärästi niisien päällä avatun viriön sisällä kuteen ylöslyömisen jälkeen.

Niisivarret ylhäältä alas 3, 2, 1 ja hieman jemmassa 0. Alhaalla näkyvät mustat langat on virkattu pitämään loimilankoja irti toisistaan. 

Putkihulpioiden kutominen sujui näppärästi, mutta kankaan leveyden pitäminen oli hyvin vaikeaa. Kiristin ilmeisesti ensimmäisen kudontasessioni aikana kankaan hyvinkin kapoisaksi, ja sen leventäminen uudelleen oli kohtuullisen hankalaa, vaikka yritinkin hyödyntää kankaan reunoihin neulattuja puuvillalankoja pingottimina. Kankaasta tuli myös tiheydeltään varsin epätasaista, loimipainoisissa pystypuissa kun ei ole vaakapuiden pirtaa vastaavaa osaa, joka pitäisi loimilangat tasaisella etäisyydellä toisistaan ja kampaisi loimen suoraksi. Tiheimmillään kangas on lähellä reunoja, mikä liittynee siihen, että vaikka kuteen syöttäisi loivan u:n linjassa, reunoihin ei juuri jää väljyyttä. Suurimpia rakoja taas muodostui niihin kohtiin, joissa eri painoihin sidotut loiminiput vaihtuivat: yritän havainnollistaa tätä seuraavissa kuvissa.

Kudoksen takana kummitteleva käsi havainnollistaa kankaan tiheyden epätasaisuutta. Ylälaidassa näkyvä vekki johtuu siitä, että alareunan tasoitusvirkkaus (se aiemman kuvan musta lanka) ei ollut tässä kohtaa kireällä. 

Loimipainoina toimivat luonnonkiviä sisältävät kangaspussit. Suurimmat epätasaisuudet kankaaseen muodostuivat eri painoihin sidottujen loiminippujen väliin. Kuvan reunoilla näkyvien muovikorien päälle nostettiin kudonnan taukojen ajaksi levy, jonka päälle painot pääsivät lepäämään - loimea ei ole syytä säilyttää venytyksessä.

Itse kutomisen vauhti oli tässä kapeassa kankaassa pystypuuensikertalaisella ehkä sellaiset 8-10 cm /tunti. Kudelangan puolaamisessa ei kovin kauaa nokka tuhissut, mutta painojen siirtäminen lointa ylätukille kierrettäessä olikin ihan oma operaationsa. Löysäsin alalaidan loimentasoitusvirkkuut, kiersin tukkia, ja siirsin sitten painoja rivi kerrallaan takaa aloittaen. Käytin aika yksinkertaisia vetosolmuja sekä loimiletissä että painopussia siihen kiinnittäessä, aukenivatpa ainakin nopeasti. Meillä oli ehkä vähän turhan vähän vähän turhan painavia painopusseja, vaikeinta painojen sitomisessa oli yrittää saada kaikki langat kiristymään edes jokseenkin tasaisesti. Lattialla istuen tehtyä hommaa muutti merkittävästi miellyttävämmäksi se, jos muisti ottaa jonkin istuinalustan mukaan.

Tässä ylätukille kierrettyä kangasta esittävässä kuvassa näkyy hyvin, miten pahasti essukangas välillä kapeni. Kolme tummempaa pystyraitaa ovat kankaan harvat kohdat.  

Putkihulpioiden kutomisessa en kokenut tässä projektissa olevan mitään ongelmaa, vaikka tuo mainittu kankaan kapeneminen saattaakin tosiaan kytkeytyä siihen. Ei niistä ehkä ihan maailman siisteimpiä tullut, mutta ovat sentään hulpiot ja putkella :) Hartiat tulivat käsien kannattelusta ja korkeista työasennoista vähän kipeäksi, mutteivät ehkä sen enempää kuin vaakapuilla kutoessakaan. Pidän yleensäkin seisten työskentelystä, eikä mulle tullut joidenkin valittamia jalkakipuja ollenkaan.

Koko homman järisyttävin puoli oli ehkä sen tolkuton aikaavievyys - sitä ei oikein voinut kunnolla tajuta, ennen kuin sen oli itse kokenut. Kahta loimea luotiin tosiaan reipas viikonloppu, kokeneemmat tekijät olisivat varmaan päässeet vähän vähemmällä. Ihan kymmenmetrisiä loimia ei rautakaudella ehkä ole myöskään kudottu, jos kohta kaikessa laittamisessa on sen verran hommaa, että helposti kuvittelisi samalla vaivalla laittavansa ainakin kahden tai useammankin essun langat. Mutta voi olla, että ajattelemme koko asiaa vähän väärästä näkökulmasta: ainakin mulla on taipumus ajatella, että nyt kun kerran luodaan loimi, niin tehdään sitten kerralla mahdollisimman paljon kangasta, kun aina sitä johonkin kuitenkin käyttää. Ja pelkkä ylellisyystavaran omistaminenkin tuo iloa, vaikkei edes käyttäisi. Loimipainoisilla pystypuilla sen sijaan ilmeisesti usein kudottiin nimenomaan määrämittainen kangas tiettyyn käyttötarkoitukseen, vaikkapa taiteltava peplos-päällysmekko tai nimenomaan tällainen essu. Kankaan mitat ovat lopullisen vaatteen mitat, sen hulpiot ja aloitus- ja lopetusnauhat hyödynnetään sellaisenaan, saksia ja neulaa käytetään vain samalla viimeistelyinä toimivien koristelujen kiinnittämiseen. Kaarinan Kirkkomäen vainajista yksi oli saanut mukaansa hautaan kaksi esiliinaa, mutta aika monen yksilön kohdalla voisi kuvitella spiraalikoristellun esiliinan olleen melko ainutkertainen vaate. Jos nyt vaikkapa miehelään mennessään olisi naiselle hänen itsensä ja/tai läheisten toimesta valmistettu yksi pahalta silmältä suojaava naineen naisen merkki, ei siinä ehkä ole paljoa mietitty, että pitäisiko samalla vaivalla kutoa samaan loimeen toinenkin essu.

Kerralla kudottavan kankaan hamstraus perustuu myös siihen, että vaikken nyt rahoissa kierikään, mä voin kuitenkin hyvin ostaa kahden sijaan kolmekin vyyhtiä vähän kalliimpaa villalankaa, jota kone on mulle kivasti valmiiksi kehrännyt. Langan kehrääminen, varsinkin värttinällä, on kuitenkin koko kankaan valmistusprosessin aikaa vievin osuus - vähän vaikeaa ajatella, että ihan vaan huvikseen olisi kehrätty hervottomat määrät lankoja varastoon odottelemaan, että niistä joskus jotakin tulisi. Loimiksi sopivien lankojen kehrääminen ei myöskään ollut ihan tumpeloimpien hommaa, kuten sananlaskukin jo sanoo, loimilankoja kehräsivät vanhat ja taitavat, kudelankoja muutkin. Nyt tosin huomasin, ettei ohutkaan lanka pyrkinyt pystypuissa katkeamaan ollenkaan niin paljon kuin säärikääreprojektissani: sen vetolujuus tuntuisi olevan ihan kohtuullinen, mutta hankauskestävyys erittäin huono. Oli miten oli, jos langat olisi tähän essuun kudottu itse, se olisi lisännyt valmistusaikaa kevyesti kymmenillä tunneilla. Ja sitä ennen ne villat olisi pitänyt keritä lampaista, jotka olisi täytynyt pitää ruoassa ja turvassa...

Vai sorrutaanko nyt ihan turhan päiten taas tyypilliseen "meillä kaikki oli pientä ja kotikutoista" -ajatteluun? Eräs EAA-seminaarin puhujista, Sophie Bergerbrant, haastoi Britannian rautakauden kontekstissa vahvasti ajatuksen tekstiilien kotitarvevalmistuksesta: hänen aineistossaan eri tyyppiset tekstiilien valmistusvälineet tuntuivat keskittyvän eri taloihin, jopa eri kyliin. Teknisesti mikään ei estä käyttämästä pystykangaspuita laajamittaiseen kaupalliseen kankaidentuotantoon: niin tehtiin varmasti antiikin aikana Välimeren maissa, ja vastaavaan viittaisi muistaakseni Woven into the Earth -kirja Grönlannin ja/tai Islannin keskiaikaisessa kontekstissa (kirjoitin joskus muinoin pätkän vadmal-villakankaasta ja kyynärämitoista). Antiikin vaatemalleista monet olivat silti vielä määrämittaisista kangaspaloista taittelemalla valmistettuja, Grönlannin löydöt taas paloista leikattuja ja istutettuja - erityisesti jälkimmäiseen valmistustapaan ajatus kankaasta metritavarana sopii. Ehkä siirtymät pystypuut -> vaakapuut / kankaan pintakuvio näkyvissä -> kankaan pinta vanutettu ja nukka leikattu / kotitarvetuotanto -> kaupallinen tuotanto eivät olleet kovin suoraviivaisia vaan pikemminkin vaiheittaisia ja vähitellen tapahtuneita?

Viitteitä ammattimaisesta tuotannosta on Suomessa tulkittu olevan havaittavissa nimenomaan ristiretkiaikaisten spiraalikoristeltujen essujen ja hartiavaippojen tapauksessa. Olisiko (tuleva?) emäntä itse kutonut kankaan ja erikoistunut tekijä tehnyt ja kiinnittänyt siihen spiraalit? Oliko spiraalikuvioiden punominen miespuolisten vaskiseppien hommaa? Spekuloitavaa riittää.

Oli miten oli, mulla meni metrin mittaisen essun kutomiseen noin 19 tuntia. Muutaman tunnin voi laskea harjoitteluaikaa, ja painojen siirtäminen oli ihan merkittävästi aikaa haukannut työvaihe, mutta muuten vähän epäilen, olisiko työnopeutta mahdollista valtavasti tuosta nostaa - vähän harjoittelun myötä kyllä varmasti. Leveämmän kankaan kutomisen olettaisin olevan vielä hitaampaa, mutta sitäkin pitäisi kokeilla, ennen kuin voi kummemmin mitään sanoa. Ja nyt on sitten vielä viimeistelyt tiedossa: päättelylautanauhojen kutomiseen on varattu kai 8 tuntia, ja värjäämiseen vielä 6 tuntia. Itse joudun käyttämään osan kurssiajasta muuttamiseen, mutta eiköhän tuosta vielä essu tule, ehkä jo ensi kesäksi... Ja ehkä tuossa keväällä ehtii vääntämään lisää vietereitäkin :)

Krista ottaa loimenjäänteitä pois puista.

Valmiit essukankaat ja väliin kudotut sanomalehdet käärittiin rullalle odottamaan viimeistelyvaihetta.

Näiden kaikkien pohdintojen äärellä lienee syytä muistaa, että lopulta tiedämme rautakautisesta kutomisesta vielä aika vähän, ja siitäkin iso osa on valistunutta arvausta. Loimipainoiset pystypuut keksittiin uudelleen Marta Hoffmanin tutkimusten myötä 1960-luvulla, jolloin Länsi-Norjassa, Islannissa, Färsaarilla ja
saamelaisten parissa oli vielä elossa elävän pystypuukudontatradition edustajia. Enimmäkseen nuo viimeiset periferiakutojat tuottivat kuitenkin palttinasidoksisia raanuja, hyvin erityyppisiä kudonnaisia kuin rautakautiset, välillä hyvinkin hienot ja sidokseltaan monimutkaisemmat vaatetuskankaat. Jälkimmäisten kudontatekniikoita on sitten pyritty kokeilevan arkeologian menetelmin uudelleenlöytämään. Paljon pioneerityötä on tehty Tanskassa Lejressä liittyen niin sikäläisiin pronssi- ja rautakautisiin löytöihin (jotka siis Tanskassa ajoittuvat erityisesti ajanlaskumme alkua edeltävään aikaan, eli tuhat vuotta varhaisemmiksi kuin Suomen viikinki- ja ristiretkiaikaiset löydöt) ja ainakin nykyään Kööpenhaminen yliopistossa myös antiikin lähteisiin; Ruotsissa erityisesti Bäckedalissa, Suomessa Kuralassa Kaarinan muinaispuvun rekonstruktioprojektin yhteydessä ja sittemmin Mynämäellä muinaistekniikan opetuksessa. Briteissä ja Jenkeissä puuhataan sekä tutkimusta että harrastustoimintaa, ja saksankielisessä maailmassa tapahtuu varmasti jotain, mutta se on mun kielitaitoni ulkopuolella.

Loimipainoisilla pystypuilla kutomiseen löytyy etnografisen tiedon lisäksi historiallisia kuva- ja tekstilähteitä sekä kangaspuihin liitettyjä arkeologisia löytöjä, erityisesti loimipainoja. Eri paikoissa työskenteleville kutojille muodostuu kokemuksen kautta erilaisia enemmän tai vähemmän vankkoja käsityksiä siitä, miten ne tekniset ratkaisut, joista löytömateriaalia ei ole säilynyt, kannattaa toteuttaa. Huolimatta vähäisestä julkaistusta materiaalista joitakin yhtenäisiä käytäntöjä siitä, miten tietyt kysymykset ratkaistaan, on päässyt kansaivälisestikin leviämään, ja erilaisia kudontakäytäntöjä kartoittaa ainakin Christina Petty vielä tämän vuoden loppuun auki olevalla kudontakyselyllään. Tanskalaiset ovat puolestaan kiitettävästi julkaisseet systemaattisten kokeilujensa tuloksia, CTR:n sivuilta löytyy esimerkiksi suoraan pdf:nä Technical Report Experimental Archaeology Part 3 Loom weights (2007) ja aiempia tutkimuksia on julkaistu viime vuosien tekstiiliarkeologisissa artikkelikokoelmissa. Silti lopulta edessä on kokeilevan arkeologian väistämätön epävarmuus: täysin varmoja siitä, että yrityksen ja erehdyksen kautta syntyneet tekemisen tavat vastaisivat alkuperäisiä, tavoiteltuja muinaistekniikoita, ei koskaan voida olla. Sen epävarmuuden kanssa täytyy sitten vain kyetä elämään. Onneksi kutominen voi olla kivaa ihan riippumatta siitä, kuinka autenttisin menetelmin sitä lopulta puuhataan.

Tänään sitten päättelylautanauhoja kutomaan, jännää :)

torstai 8. marraskuuta 2012

Alunaparkkikokeiluja

Keväällä nyljin ketun. Nyt syksyllä museon pihalta on kahdesti löytynyt kuollut jänis - mystisesti vielä molempien löytöpaikka oli lähes täsmälleen sama.Löytäessä pistin ne suoraan pakkaseen, mutta viime kuun lopulla löytyi vihdoin aikaa nylkeä. Vuodenaika vähän painaa päälle, alkaa olla liian kylmä tehdä pidempiä ajanjaksoja töitä ulkona. Niinpä viime kuun loppuun tulikin alunaparkkikokeiluviikkoja.

Ehkei nylkemisestä nyt sen enempää, paitsi että repetitio est mater studiorum - muutaman eläimen kokemus teki hommasta selkeästi helpompaa ja nopeampaa kuin aiemmilla kerroilla. Eläimet olivat keskenään aika eri kokoisia, mutta vähäisellä lajituntemuksellani väittäisin, että molemmat olivat kuitenkin jäniksiä suhteessa aiemmin nylkemääni melko valtavaan rusakkoon. Molempien maha oli vihertävän sininen - onko se normaalia, liittyykö pakastamiseen vai antaisiko vihjettä kuolinsyystä? Aika outona meinaan noita kuolemia pidän, olisivatko onnistuneet syömään jotain myrkyllistä? Ruumiit menivät molemmat roskiin, itsekseen kuolleista eläimistä ei oikein paistia viitsi tehdä.

Nylkemisen jälkeisen putsauksen opetukset olivat samoja kuin viimeksi, jäniksen nahka on hervottoman ohutta ja siihen tulee reikiä jo melkein pelkästä katselemisesta. Pakastimesta kaivamani kettu sentään oli vähän tukevampaa tekoa. Skrapalla putsaamisen jälkeen pesin vuorollaan kunkin eläimen, lähinnä karvapuolen.

 
Jänönnahat telineellä (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Alunaparkkiohjeita löytyi Lotta Rahmen kirjasta Skinn - garvning och beredning med traditionella metoder. Alunaan päädyin tosiaan työkaverin suosituksesta, kokeilunhalusta ja osin siksi, että turkiskuoriaiset näyttivät syövän rasvaparkittua rusakonnahkaa erityisen hyvällä halulla. Rahmen mukaan alunalla parkitseminen oli Välimeren maissa ja muualla alunan luontaisilla esiintymisalueilla tavallista jo antiikin aikana, se olisi levinnyt Eurooppaan maurien mukana 700-luvulta alkaen, ja että menetelmä olisi Ruotsissakin yleistynyt jo 1100-luvulla. Lähteekseen näille ajoituksille hän mainitsee K.H. Gustavssonin kirjan Läder - dess kemi, tillverkning och egenskaper vuodelta 1944.

Rahmen ohjeen mukaan pienet turkiseläimet parkitaan alunakylvyssä. Resepti oli suunnattu lyhytkarvaiselle lampaantaljalle, joten tulkitsin määrien riittävän kahdelle jänölle ja yhdelle ketulle. Se kuului vapaasti suomennettuna näin:

Alunakylvetys

- Liota 300 g alunaa ja 150 g suolaa kuuteen litraan n. 30C-asteista vettä.
- Upota kuivahkoksi puristeltu nahka liemeen. Sekoittele silloin tällöin, erityisesti alkuvaiheessa. Anna olla noin 8-12 tuntia.
- Ota ylös, kuivattele, kaavi lihapuoli uudelleen. Hyvin ohuissa nahoissa kannattaa mieluummin jättää kalvoja kuin repiä nahkaa (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).
- Lisää liemeen 200 g alunaa ja 100 g suolaa. Laita nahat uudelleen liemeen 10-12 tunniksi.

No, täällä museolla virka-aikaan puuhatessa en tietenkään noudattanut ohjeaikoja juuri ollenkaan: jäniksennahat menivät liemeen yhdessä, kettu vasta seuraavana päivänä, ja liotusajat olivat pikemminkin kokonaisen kuin puolen vuorokauden mittaisia. Tällä kokemukselle en kykene lainkaan sanomaan, mitä haittaa siitä mahdollisesti oli. Rahme mainitsee, että alunaliemessä jo liotettua nahkaa on paljon helpompi rapsutella kuin tuoretta, ja on siinä hyvin oikeassa.

 
Uitettu kettu.

Jauhotus, rasvaus ja pehmitys

- Ota nahka liemestä, linkoa pesukoneessa jos mahdollista, kuivata karvapuoli puolikuivaksi. Laita kuivumaan ilmavasti. Levitä lihapuolelle kaura- tai vehnäjauhoja. Anna jauhojen olla 2-4 vuorokautta.
- Karistele jauhot ja pehmitä nahka. Jos nahka on kuivunut kovasti, sitä voi pehmitystä varten kostuttaa hieman.
- Rasvakyllästä nahka seoksella, jossa on esim. 2 munankeltuaista ja lusikallinen ruokaöljyä.

Käytössäni ei ollut pesukonetta, jossa nahat olisi voinut lingota (tyynyliinan sisään laitettunuina ne olisi ehkä voinut viedä kotiin, mutten nyt tehnyt niin), joten kokeilin karvapuolen kuivatukseen muita konsteja. Vajasta löytynyt kuumailmapuhallin oli huono idea, käräytin sillä pariin otteeseen jäniksenkarvat muutamasta kohtaa rullalle. Työkaverin lainaan tuoma fööni toimi paremmin, mutta varsinkin ketun paksun karvan kanssa kesti todella kauan saada turkki edes auttavasti kuivaksi - jouduin jatkamaan föönäystä vielä pitkään jauhojen poiston jälkeenkin. Käytin vehnäjauhoja, ja kuivattelin nahkoja vanhojen ikkunan hyönteisverkkojen päällä vintissä - lämpimämpi tila olisi ollut parempi, mutta työpajarakennuksen ollessa edelleen remontissa ei hyviä mahdollisuuksia sellaiseen oikein ollut. Jauhot tuppasivat reunoissa tarttumaan karvoihin, muuten systeemi toimi oikein hyvin.

Vanhojen ikkunoiden hyönteisverkot kehyksissään sopivat hyvin kuivatustelineiksi. Ketunkarva ei tosin ottanut millään kuivuakseen.

   
Jäniksennahoille on levitetty vehnäjauhoa.

 Pehmittämisen osalta kettu oli mukava ja jänikset yhtä helvettiä: juuri kun luuli saaneensa jonkin kohdan hyvään kuntoon, nahka repesi. Tekniikkana käytin pienessä määrin skrapaa ja lähinnä sormien välissä venyttelyä, kun vaikutti siltä, ettei näihin mitään järeämpiä keinoja kaivattu. En vielä ole ihan päättänyt, mitä niistä teen, mutta sen olen päättänyt, että ihan helpolla en lähde jäniksennahkoja enää parkitsemaan. Kettuun sen sijaan olen erittäin tyytyväinen, nyt pitäisi vielä ommella sen sisäpuolelle pellavakangas vuoriksi ja sitten maha umpeen, ja kaveri olisi ihan puuhka. Ja päättää, jätänkö ne tassut paikoilleen - yksi tosiaan irtosi nyljentäonnettomuudessa, ja muissa on vähän turhan paljon kudoksia sisällä jäljellä. Nyt nahka on tosin roikkunut jo yli viikon tässä sisällä, tassut tuntuisivat aika hyvin kuivuneen eivät esimerkiksi haise. Tai no, läheltä nuuskittuna koko nahka haisee aivan omaltaan, joltakin, jonka arvelisin olevan urosketun haju. Sitä en ollut haistanut aiemmin.

Poistin jauhoja ensin ravistelemalla, sitten rypistelemällä ja pikkuisen myös raaputtamalla - viimeksimainitun kanssa kannattaa olla todella varovainen. Kevyesti sumutuspullolla uudelleenkostutettuna jäniksennahat kestivät vähän paremmin pehmitystä, mutta repesivät edelleen todella helposti.

 
Jauho oli osin tarttunut alunakylvetetyn nahan lihapuolelle aika tiukasti.

 
Rasvaus tapahtui sisällä lämpimässä. Olisi ehkä pitänyt käyttää rypsiöljyä, oliiviöljy haisee nahassa vähän oudolta. (Kuva: M. Ekebom 2012)

 Rasvattu ketunnahka lämmittelee. Föönillä pystyi vielä kuivaamaan turkkia kehikon altapäin.

 
Jänöjen lihapuoli valmiina. Vähän on repeämiä paikattavaksi.

Kettu ja jänöt karvapuoli ylöspäin.

Vähän on sellainen kutina, että tämä turkisnahkojen alunaparkkikokeilu saattaa jäädä viimeiseksi parkintaprojektikseni vähään aikaan. Äitiyslomasijaisuuteni täällä Glimsissä alkaa olla ohi, ja vaikka jäänkin ainakin joulukuuksi tekemään tuntitöitä oppaana, mahdollisuuteni parkinta nahkaa vähenevät toistaiseksi merkittävästi. Valmiita nahkoja on toki jonkin verran jemmassa, kuten myös keskeneräisiä ja vasta suunnitteluasteella olevia nahkaompeluprojekteja, joten kokonaan eivät nahkatyöt toki ole elämästäni loppumassa. Vaikka vähän on kyllä ollut siistejä sisäkäsitöitä ilmassa, kun olen viime aikoina keskittynyt ennen kaikkea virkkaamaan isoäidinneliöitä ja aloittanut vihdoin elämäni ensimmäisen puikoilla kudotun villasukan. Näilläkin projekteilla on vähän tuli hännän alla, kun arkityön myötä myös päivittäinen avunpyyntömahdollisuus tulevalta käsityönopettajalta katoaa. Mutta niin se nyt on, että nurjat silmukat ja kantapää, here I come!

Elämäni ensimmäiset isoäidinneliöt. Näihin on tarkoitus upottaa kasvivärjätty langanpätkä jos toinenkin.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Kauramaitoloimet

Säärikääreprojekti edistyy hi-taas-ti. Loimen luominen sujui lopulta ihan hyvin, jos kohta korjatessani ensimmäisen niisintäkerran virhettä tein sitten lopulta sinne toisen, onneksi vähemmän näkyvän. Ehkä on tarkoitettu, ettei säärikääreiden murtotoimikasta vaan voi kutoa symmetriseksi. Olin aika innoissani, kun huomasin, putkihulpioiden kutominen onnistui - kunnes se sitten lakkasi onnistumasta. Fiksumpi tai laajemmalla kudontakokeumuksella varustettu henkilö olisi ehkä tajunnut jo etukäteen, ettei vaakapuissa pirran kanssa kutoessa kankaan reunoja oikein voi kääntää rullalle kuluttamatta pirralla reunalankoja poikki. Mä olin kuitenkin vain ihmetellyt, miksi muinaispukuohjeissa ja näkemissäni säärikääreissä reunat on kyllä niisitty löytöaineistoa mukaillen loimivaltaiseksi palttinaksi, mutta niitä ei ole käännetty putkihulpioksi. Nyt se selvisi, kantapään kautta. Pienten salonkipuideni mukana tulleet metalliniidet ja erittäin ohut, pehmoinen loimilanka tuskin ainakaan paransivat tilannetta.

Aloituspäässä murtotoimikkaan kuvio näkyy selkeästi, vaalella kuteella ei juurikaan. Ja siellä se niisitävirhekin piileksii, toinen raita oikealta on liian leveä ja kolmas vastaavasti liian kapea. Alun jälkeen reunat kääntyvät putkihulpiolle. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Sitten alkoi mennä huonommin, reunat lärpättivät katkeiluosuuksissa aika pahasti.

Lankojen runsas katkeileminen johti kriisiin, vitutukseen, loputtomaan määrään paikkailuja ja erittäin hitaaseen etenemiseen. Sitten tulikin jo työväenopiston "esiliina pystykangaspuissa" -kurssin aloitusviikonloppu, johon menin vähän sekavassa mielentilassa - kudonta-zen oli totaalisen hukassa, ja lisäksi aikatauluni kyseiselle viikonlopulle olivat vähintäänkin katastrofaaliset. Jouduinkin lähtemään kurssilta joka päivä etuajassa ehtiäkseni milloin leffafestareille, milloin tykkikeikalle kaatosateessa, ja kun loimen luonnin aikataulut muutenkin venyivät, missasin lopulta niisinnän opetuksen kokonaan. Vähän harmittaa oma hölmöys aikataulujen kanssa, mutta ehkä ehdin hahmottaa sitä osuutta lisää myöhemminkin.

Kaikesta sählingistä huolimatta olen nyt toiveikas essuloimen suhteen, vaikka se onkin ihan samaa erittäin ohkaista Pirtin lankaa kuin säärikääreloimenikin: Krista nimittäin kertoi loimen vahvistamisen kauramaidolla olevan nyt kuuminta hottia Ruotsissa, tuolla muinaiskudonnan edelläkävijämaassa (ainakin Suomeen nähden). Sitä olen nyt kokeillut vaakapuissa, ja hyvin tuntuisi toimivan: hyvin harva lanka on katkennut enää putkihulpioista luopumisen ja kauramaitokäsittelyn jälkeen. Pellavaloimeahan kudoin märkänä, mutta villaa kasteleminen vain haurastuttaa. Olin aiemminkin kuullut villaloimia käsiteltävän rasvattomalla maidolla loimen vahvistamiseksi - ilmeisesti ajatuksena on pinnoittaa lanka proteiinilla, jolloin se ei kulu hankauksesta niin helposti poikki. Miksi juuri rasvattomalla, sitä en muista kuulleeni - ja nyt tämä kauramaitovaihtoehto oli mulle ihan uutta. Etuna lienee ainakin haju, haittapuoliin kuuluu ilmeisesti se, että kumpikin maito on pestävä pois viileässä vedessä, ettei proteiini pala langan pintaan kiinni. Ei siis suoraan värikylpyyn kannata laittaa ainakaan.

Käytin kauramaidon levitykseen sumutuspulloa ja suojana pientä pyyhettä. Jotta langat eivät kuivuisi kiinni toisiinsa, olen pitänyt viriötä maitokäsittelyn ajan levällään.

Autenttisuuskannalta niin rasvaton maito kuin erityisesti kauravaihtoehtokin lienevät aika epätodennäköisiä, jonkinlainen loimen kestävyyskäsittely puolestaan ihan mahdollinen. Loimilangoissa on tosin varmasti ollut aika paljon enemmän kierrettä, ja primitiivistyyppisen lampaan pitkäkuituisen päällivillan käyttäminen langassa on vahvistanut lankaa entisestään. Sikäli onkin vähän hassua käyttää ostolankaa, joka ei ylikierteisenäkään (Suski oli tilannut sellaista essuloimiin) kestä juuri lainkaan hankausta. Mutta ehkä pystypuissa, joissa ei ole pirtaa ja niidetkin ovat langasta, lankoihin myös kohdistuu vähemmän hankausta? Loimilangan valinnan sanelevat kuitenkin ennen kaikkea käytännön syyt: ei multa todellakaan olisi löytynyt riittävästi itse kehrättyjä, edes auttavasti tasalaatuisia lankoja. Vähän vielä himottaisi ajatus itsekehrätyn langan käyttämisestä essuprojektinkin kuteena, mutta käytännössä se täytynee jättää haaveeksi. Lankaa ei ole valmiina riittävästi, eivätkä aikataulut oikein mitenkään anna periksi kehrätä paljoa lisää, jos pitäisi ehtiä kutoakin ja ehkä jossain välissä nylkeä pari pihalle mystisesti itsekseen kuollutta jänistä. Ennen aikaan olisi sentään ollut käytössä useamman kehrääjän työpanos: työkaveri lohdutteli törmänneensä graduaineistossaan toteamukseen siitä, että "vanhat ja taitavat" kehräsivät loimilankoja, ja muut sitten niitä kuteita...

Kauramaitokäsittelyn huono puoli on se, että jos haluaa maidon kuivuvan loimeen ennen kutomista, kuten pystypuukurssia opettavan Suskin mukaan olisi hyvä, kudontasessiot jäävät pienissä vaakapuissani väkisin varsin lyhyiksi. Se sopii sinänsä työpäivän lomassa kutomiseen hyvin, mutta jos olisi koko päivä aikaa kutoa, kuivumisen odottelu kävisi varmasti tuskastuttavaksi. Valistunut arvaukseni on kuitenkin, että pystypuissa, joissa loimea on esillä paljon pidempi matka ja itse kutominenkin on hitaampaa, tämä tuskin muodostuisi ongelmaksi. Kauramaitoa pitää myös muistaa ostaa - kun olin eilen sen unohtanut, käytin "käsityötuntini" sitten kehräämiseen. Yksi kesän aikana pyöritelty vyyhti valmistui ja seuraava värttinällinen vaaleaa affelankaa pääsi alulle. Yksisäikeisen langan kehräämisessä pesemättömästä villasta on muutamia hauskoja yksityiskohtia: likaisena ja rasvaisena lanka ei pyri kertaamaan itseään eli kiertymään itsensä ympärille, mutta pienikin pesu lämpimällä vedellä ja saippualla aiheuttaa vyyhtiin aikamoisen permanenttiefektin. Vyyhdin kuivattaminen pesun jälkeen painon kanssa roikkuen onneksi tasoittaa kierteen. Vyyhdin peseminen tuottaa myös melkoisen värinmuutoksen: rasvan ja lian tuottama ruskea sävy katoaa melkein kokonaan, ja Gretan villasta peräisin olevat harmaat sävyt nousevat selkeämmin esille.

Yksisäikeinen, kahden ahvenanmaanlampaan villaa sekoittaen kehrätty vyyhti pesemättömänä.

...ja sama vyyhti pestynä. Pientä itsekertautumista havaittavissa siellä täällä.

Tästä pitäisi seuraavaksi jatkaa, reunat sileänä toimikas-hulpiona. Nuppineulat ovat nyt jatkuvassa käytössä, kun alkuvaiheen paikkauskohtia pitäisi puolestaan jatkaa alkuperäisillä langoilla. Vasemmassa hulpiossa näkyykin loimen paikkauksen pitkiksi jätetyt päät, pujottelen ne vasta valmiiseen työhön.

Reilun kuukauden ajan täytyy nyt paukutella tuon loimen parissa, ja sitten pääsen testaamaan, miten kutominen pystypuissa puolestaan sujuu. Kuva-aineistoni loimen luomisesta ei nyt tosiaan ole kovin kattavaa omien juoksentelujeni vuoksi, mutta ehkä siitäkin prosessista muutama räpsy ansaitsee tulla julkaistuksi.

Loimi luotiin lautanauha-aloitukseen. Kun käytössä ei ollut tällaiselle aloitukselle sopivia luomapuita, yli kahdeksanmetrisen loimen luominen oli aikamoista juoksentelua ja setvimistä.

Vanerilaudat toki kuluttivat myös samasta ohuesta langasta tehdyt lautanauhaloimet poikki, kuinkas muutenkaan.Muuten loimen luominen sujui ihan näpsäkkäästi, aina yksi sisaruspari kankaan loimilankoja yhteen lautanauhan viriöön.

Valmis loimi jaettiin valmiiksi nippuihin eri viriöitä varteen: kankaasta on tulossa nelivartista toimikasta. Tässä ommellaan loimi lautanauhasta kiinni ylävarpaan(?)

Maikin puihin mahtuisi leveämpikin kangas. Tässä Suski mallailee niisivarpoja kohdilleen.

Tapiolan kudonta-aseman seinältä löytyi kudonta-aiheisia sananlaskuja. Aika lohdullisia, ainakin tuo "ei kangasta katkeamatonta".

Jos nyt söisi lounaansa, ehtisi tänään vielä hetken kutoakin.

torstai 6. syyskuuta 2012

Krappia pöntössä, kattilassa ja seminaarissa

Loppukesästä on värjätty, ja kaikenlaista pitäisi ehtiä kirjoittaa. Elokuun alussa laitoimme aurinkoiseen paikkaan mustan muovipöntön täynnä krappilientä Riihivillan kylmävärjäysohjetta noudatellen. Krappijuuren paloja meni 800 g veteen likoamaan, ja alunalla esipuretetut langat menivät juurien liottua vuorokauden verran suoraan sekaan.Langat olivat kaikki villaa, yhteensä 825 g, ja ne oli esipuretettu 100 grammalla alunaa, noin tunnin verran hieman kiehumispisteen alapuolella. Omat lankani tässä satsissa olivat ohutta yksi- ja kaksisäikeistä, joskus tulevaisuudessa kudottavaksi haaveilemaani lankaa. Kuva pöntöstä näyttääkin löytyvän jo edellisestä postauksesta.

Liemi haisi tuttuun tapaan kotiviiniltä, ja sen pinnalle kehittyi hometta, jota kuorimme sekoittamisen yhteydessä pois. Tällä kertaa lankojen päällä ei ollut mitään painoa, vaan langat ja juurenpalat olivat vapaasti liemessä. Kahden melko aurinkoisen ja lämpimän viikon jälkeen lankavyyhdit näyttivät päällisin puolin jo todella hyvältä, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että sekoittamisen suhteen oltiin taas oltu hieman laiskoja. Isommat vyyhdit, erityisesti yksisäikeinen lanka, olivat myös sisältä selkeästi vaaleampia kuin päältä. Lankojen annettiin olla liemessä vielä viikko, sekoittamassa käytiin vähän ahkerammin ja vyyhtejä auottiin samalla. Lopputulos olikin sitten varsin tasainen.

Ensimmäisen erän punaisia lankoja, vasemmalla puolestaan sipulinkuorivärjäyksiä samaan lankaan, jota mä värjäilin. Tummin punainen vyyhti oli alunperin teollisesti vaaleankeltaiseksi värjätty Novita wool. Äärimmäisenä oikealla puolestaan pieni vyyhti käsinkehrättyä, alunperin harmaansekaista ahvenanmaanlampaanvillaa.

Koska ensimmäiset langat olivat todella hyvän punaisia, laitettiin viilenevistä säistä huolimatta pönttöön vielä toinen satsi. Tämä erä ei ollut liemessä kuin pari viikkoa, mikä riitti tuottamaan vaaleampaa, possunpunaista sävyä. Suurin osa 2. värjäyserän langoista kuumennettiin vielä pönttövärjäyksen lopuksi 70 asteeseen noin tunnin ajaksi - tätä ehdotti arkeologi Krista Vajanto, jonka mukaan sen pitäisi myös tappaa langoista homeitiöt sun muut ei-toivotut pöpöt. Kuumentaminen vaikutti väriin selvästi, ruskeammat väriaineet aktivoituivat liemessä ja sävystä tuli punaruskeaa. Pelkkään kuumavärjäysosioon laitettu lanka otti vielä ruskeamman sävyn kuin muut. Kuumennuksessa oli mukana noin 600 g lankaa, joukossa myös silkki-villa-seosta.

Sama liemi, eri erät ja metodit: oikeassa laidassa ensimmäinen kylmävärjäyserä, vaaleammat keskellä toisesta kylmävärjäyserästä, ja vasemmassa laidassa puolestaan toista kylmävärjäyserää lopuksi kuumennettuina. Luonnossa sävyerot näyttävät voimakkaammilta kuin kuvassa.

 Nämä kolme vyyhtiä ovat kaikki samaa rasvaista virolaista villaa, järjestys sama kuin yläkuvassakin.

Koska some things just keep on giving, ei lientä nyt vielä maltettu pois laittaa, vaan vielä tällä viikolla tehtiin yksi kuumavärjäyserä. Tällä kertaa pataan meni enää 250 g lankaa, muttei lientäkään mahtunut kerralla mukaan kuin puolet. Nyt lopputulemana oli mulle tutumpia krappisävyjä, vaaleahkoa possun- ja tiilenpunaista. En ole kauhean tyytyväinen omaan alunperin vaalean- ja beessinkirjavaan M&K EcoMultiUll-vyyhtiini tulleeseen sävyyn, mutta ehkä sille jotain käyttöä löytyy. Muutenkin olin lupaillut itselleni, etten värjäisi tänä kesänä mitään muuta kuin sellaisia lankoja, joille on suoraan olemassa käyttötarkoitus, mutta vähän tästä periaatteesta on tullut lipsuttua. Kun ei noita liemiä, jotka vielä antaisivat väriä. oikein malttaisi jättää käyttämättäkään... Eikä se hysteria edes näihin krappeihin loppunut, tuolla ulkona on paraikaakin toinen jälkivärjäyskerta punasipulinkuoriliemestä meneillään.

Viimeisin värjäyserä on jo käväissyt liemessä, itse lämmittäminen on vasta alussa. Juurenpaloissa on jonkin verran poistamista ennen lankojen pesua, mutta ilmeisesti ne antavat väriä vielä useamman värjäyskerran jälkeenkin.

Viimeisimmän kuumentaen tehdyn värjäyserän langat auringossa...

...ja varjossa. Kuvat on otettu parin minuutin välein. Tästä nyt ainakin näkee hyvin, miten paljon valaistus vaikuttaa siihen, miltä langat näissä kuvissa näyttävät.

Mun näppituntumani on, että usein jo ensimmäinen langassa näkyvä väri vastaa aika pitkälle lopullista sävyä, mutta näiden krappilankojen kanssa ei ole ollut niin, vaan sävy on selkeästi tummentunut seisottamisen tai kuumentamisen myötä. Verrattuna aiemmin käyttämäämme menetelmään, jossa krapinpalat keitettiin ja siivilöitiin pois, tulee tällä kuumentamattomalla menetelmällä selkeästi punaisempia lankoja. Ja kun samalla liemellä sitten saa myöhemmin kuumentamalla myös niitä ruskeampia sävyjä, niin mikäs sen hauskempaa.

Mielenkiintoisena lisä-informaationpalana tanskalainen konservaattori Maj Ringgaard kertoi EAA-seminaarissa kokeiluistaan turpeeseen haudattujen kangaspalojen parissa, ja hänen mukaansa näyttää selvältä, että ainakin hapettomissa oloissa turpeessa krappivärjäys parantaa selvästi kankaan säilyvyyttä. Ja kyseessä ovat ilmeisesti nimenomaan krapista tulleet aineet, koska yksinomaan alunapuretettu mutta värjäämätön villa ei säilynyt sen paremmin kuin värjäämätönkään. Lisäksi näytteistä kävi ilmi, että krapin väriaineet pyrkivät maassa ollessaan kovasti vaeltamaan kangaspalasta toiseen. Arkeologisten löytöjen kannalta tämä voisi tarkoittaa krappi- ja matarakasveista saatavien väriaineiden mahdollista yliedustusta löytöaineistossa: värianalyysit tehdään usein hyvin pienestä palasta löytötekstiiliä, ja jos juuri se kohta on sattunut olemaan kosketuksissa toiseen, krappivärjättyyn tekstiiliin, on väriaine voinut hyvinkin olla peräisin tästä viereisestä tekstiilistä. Lisäksi krapinpunaiset tekstiilit saattaisivat muutenkin olla yliedustettuna löytöaineistossa värin kangasta säilyttävien ominaisuuksien vuoksi.

Majn kokeisiin ja EAA-seminaarin muuhunkin antiin sisältyi paljon muitakin mielenkiintosia tiedonpaloja, mutta niistä kenties lisää toisen kerran. Loppuun vielä päättymässä olevan kesän värjäysten satoa ajalta ennen noiden punaisten valmistumista.

Vasemmalta: punaiset kokenilli-krappi-seosta ja kokenillia; vaaleansiniset morsinkokyypistä; vihreissä sipulinkuori-koivua morsinkokastolla sekä keltaisia värejä harmaaseen lankaan; keltaisissa ainakin koivua, pietaryrttiä ja sipulinkuorta. Langat hyvin vaihtelevia sen mukaan mitä kukin milloinkin toi, enimmäkseen kuitenkin 100% villaa.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Baby steps

Tutustuin tänä vuonna ilmaukseen "baby steps" - kuuleman mukaan se on ollut olemassa jo ties kuinka kauan, mutta jostain syystä ei ollut sattunut korvaani aiemmin. Aika usein tuntuu siltä, että kaikki käsityöprojektini etenevät todella pienin askelin, kun homman aloituksesta saattaa helposti kulua useampi vuosi, ennen kuin valmista lopputuotetta pitää käsissään. Lähetin tänään jäsenhakemuksen vastaperustettuun Suomen primitiivitaitojen seuraan, ja pohdiskelin sitä, mihin täytyisi ryhtyä, jos tahtoisi laajentaa repertuaariaan esimerkiksi Kuttelon kaltaisen kivikausiporukan toimintaan. Jos hakee vertailukohtaa, niin olen harrastanut Suomen nuorempaa rautakautta vuodesta 1999 - silloin ompelin Rautajoki-liveroolipeliä varten ompelukoneella ensimmäiset pellava-alusmekkoni väärinymmärretyllä Euran aluspuvun kaavalla, ja kiinnitin päärmäämättömän villakankaan eriparisilla Kalevala korun soljilla peplokseksi. Vyönä toimivat ensimmäiset itse kudotut lauta- ja iskunauhat, ja jalassa lienivät tädin intiaanireservaatista ostamat nahkatossut, joista olin leikannut hapsut irti. Ensimmäiset askeleet oli otettu jo pari vuotta aiemmin, kun aloitin larppaamisen Harmaasusissa syksyllä 1997. Kyseinen yhdistynyt on ollut historiaharrastukseni henkinen koti ja tärkein kaveripiirini siitä lähtien.

Nämä kotialbumista löytyneet kuvat on digitalisoitu parhaalla mahdollisella tekniikalla, eli ottamalla niistä itsestään kuva olohuoneen pöydällä:

Matkalla Viikinkilarppiin. Ihan ensimmäiset larppivaatteeni ompeli äiti. (Kuva: A. Valkama 1998)

 
Varusteiden valmistusta Rautajoki-larppiin: mä teen iskunauhaa, Esko ompelee. (Kuva: A. Valkama 1999)

Rautajoen pelaajia: oikeassa alakulmassa tätini Päivi mun vaatteet päällään. Muistikuvani siitä, että oranssissa peploskankaassa olisi jo tuolloin ollut lautanauhareunus, ovat näköjään todistetusti vääriä. (Kuva: A. Valkama 1999)

Nämä teltat taisivat olla lainassa Sommelolta. (Kuva: A. Valkama 1999)

Tässä odotellaan Sotkaa Pukkisaaren rannassa ehkä kesällä 2000. Sekä vaaleanruskea, viittana vuosikausia palvellut huopa, että otsalle sidotut lautanauhanpätkä ovat sittemmin kadonneet jonnekin. (Kuva: N. Talvela)

Kaksi vuotta Rautajoen jälkeen Ilkeässä isännässä oranssiin päällysmekkoon on ilmaantunut reunanauha, ja mulla on itselläni päällä saman kankaan ruskeasta versiosta tehty mekko. Vakioproppilapsi, serkkuni Siirikin on hieman kasvanut. Ruskeasta kankaasta tuli myöhemmässä elämässään pussihousut. (Kuvaaja tuntematon, 2001)

Skottilarp oli ehkä myös 2001 - olen saanut valmiiksi punaisen villamekon, jonka suurehkoissa kädenteissä on turkisreunustus. Sen alla olevaa harmaata villa-alusmekkoa käytän edelleen jatkuvasti. Kuvan pisimpänä poseeraavalla Tuukalla on myös päällään ainakin mun tekemä villatunika lautanauhareunoineen. (Kuvaaja tuntematon, ehkä 2000 tai 2001)

Eikä siitä nyt ihan hirveän kauas olla kolmessatoista vuodessa tultu, vaikka historiasta kiinnostuneesta lukiolaisesta onkin yliopistokoulutettu kulttuurintutkimuksen maisteri. Logiikalla, joka aukenee kunnolla todennäköisesti vain samassa skenessä jotenkin sisällä olevalle harrastajalle, olen edennyt tuosta alkutilanteesta "taaksepäin" - pienin askelin kohti autenttisempia menetelmiä, materiaaleja ja sisäistettyjä tekemisen tapoja. Toki kyse on siitä, minkä itse kuvittelen oikeaksi tavaksi tehdä asioita, mutta tukeudun fiiliksen ja omien työtapojen lisäksi usein myös edes jonkinmoiseen lähdeaineistojen hyötykäyttöön. Silti niillä mielikuvilla, joista osan alkuperä on hyvinkin syvällä omassa henkilöhistoriassani, on nykyisessäkin omassa historiakäsityksessä todella suuri merkitys. Ja sillä, minkä itse kokee kiinnostavaksi - ihminen on todella hyvä sulkemaan mielestään niitä asioita, jotka eivät näkemis-, kuulemis- tai kokemishetkellä tunnu tärkeiltä tai mielenkiintoisilta. Ja sitten saattaa myöhemmin huomata, että pitkään mietityttänyt asia on kyllä tullut vastaan jo jossakin ties kuinka kauan sitten luetussa materiaalissa, siihen ei ole vain juuri silloin kiinnittänyt mitään huomiota.

Pukkisaaressa Toukojuhlassa 2010. (Kuva: N. Talvela)

Tuossa ylläolevassa perspektiiviltään jännässä kuvassa mulla on pellava-alusmekko, jonka pään- ja kädenteiden sekä helman päärmeet on ommeltu käsin, sisäsaumat koneella. Peplokseksi on taitettu ohut ostovillakangas, joka on värjätty vaahteranlehdillä. Essukangas on vaaleaa värjäämätöntä villaa, koristettu vain lautanauhoilla ylä- ja alareunoissa. Kaikki lautanauhat on kudottu kasvivärjätyistä langoista. Olkasoljet ovat samaa paria ja oikeaa aikakautta, edelleen tosin Kalevala korun moderniin korukäyttöönkin sopivaa valmistetta. Ketjut on koottu itse eri lähteistä ostetuista materiaaleista, samoin kaulassa roikkuvat lasihelminauhat. Jalkoja ja ei näy, mutta niissä lienevät ne saapikkaat, jotka sittemmin muuttuivat suolöydöiksi. Tästä eteenpäin olen lähinnä kasvattanut tukkaa, tai siltä ainakin aikaansaannoksia listatessa tuntuu. Käsinkehrättyä lankaa on jo kohtuupaljon, muttei missään tapauksessa kankaaksi asti, ja sitä paitsi melkein kaikki vyyhdit on värjätty eri värisiksi. Ostolangoista itse kudotuista kankaista on vasta ensimmäinen muuttumassa pikkuhiljaa mekoksi. Säärikääryleet on tarkoitus kutoa osin itse kehrätyistä langoista, mutta nekin vaakakangaspuissa. Pystykangaspuukurssille voisi mennä syksyllä kutomaan essun, ja siihen saisi sitten ehkä spiraalejakin kiinni. Suurin osa projekteista on kesken, ja tulee myös olemaan kesken vielä jonkin aikaa.

Kun mä kuolen vanhan tunikani saat
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
tippuu pois jo lautanauha
näkyy koneommelsauma
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
(trad. ainakin Harmaasusien keskuudessa)

Joskus tuntuu, että nykyisillä historianelävöitysharrastuksen aloittavilla on paljon helpompaa - tietoa on ainakin netissä saatavilla paljon helpommin esimerkiksi useista loistavista blogeista, ja vanhempien harrastajien yleinen varustustaso on parantunut siten, että hyviä esimerkkejä ja neuvoja on aika helposti saatavilla. Moni aloittaa suoraan ompelemaan ensimmäiset vaatteensa käsin kunnollisista kankaista, kulkematta lakanakangasvaiheen kautta. Tai halutessaan nykyharrastaja voi tilata kaikki kamansa valmiina verkkokaupoista, tai ostaa halpaa itätuotantoa erilaisilta markkinoilta, tai tilata varusteita monilta taitavilta muinaiskäsityöläisiltä. Silti taitaa olla niin, että tiedonhakuun on kuitenkin oltava oma innostus, ja tekeminen etenee vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Käsitöitä voi opettaa vain tiettyyn rajaan saakka, sen jälkeen tarvitaan oma oivallus siitä, miten homma sujuu. Onneksi voi yrittää ottaa oppia myös muiden virheistä, mikä onkin suuri motivaatio myös tämän blogin pitämiseen.

Loppuun vielä viime aikojen pikku askeleet tämän harrastuksen, nykyään osin myös työn, parissa:

Se on valmis! Salonkikangaspuut hetkeä ennen kankaan poisottoa. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

 Harmaan pellavakankaan veto tukilta. Sitä tuli lopulta 7,5 metriä. (Kuva: N. Finnberg 2012)

Luovuutta säärisiteiden loimen luomisessa: käärinpirta oli hukassa, mutta onneksi se saattoi kapeassa loimessa korvata luhaan teipatulla villakammalla. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

Pönttövärjäystä Riihivillan ohjeen mukaan, krappilangat punertavat jo lupaavasti. Näistä tulee ehkä vielä joku päivä jonkun kankaan loimi- ja kudelankoja.(Kuva: J. Sahramaa 2012)

Seuraava viikko taas vaihteeksi pinnan alla, sitten päästään vilkaisemaan, mitä noille langoille kuuluu.