tiistai 31. heinäkuuta 2012

Kangaspuiden pauketta ja kääreitä säärille

Tämän kesän teemana ovat selkeästi pitkäaikaisprojektit: sain viime viikolla vihdoin kudottua loppuun pienissä salonkikangaspuissani vasta vuoden hengailleen harmaan pellavaloimen. Jo viime lokakuussa kuvittelin, että loimi valmistuu turhan nopsaan, mutta olin silloin todella optimistinen. Joulukaudeksi taitettiin puut kokoon ja jemmattiin ne takahuoneeseen, keväällä aloitin uudelleen, ja nyt kesällä olen jatkanut aina silloin tällöin ehtiessäni. Ja joka kerta olen katsonut, että ihan vähänhän tuota enää on, ihan kohta se on valmis... Eikä ole ollut. Ennen kuin perjantaina, vihdoin. Tänään pitäisi tsekata, mitä loimea puista ottaessa pitikään huomioida, ja tehdä se sitten viimeistään iltapäivästä. Huomenna Helena on taas töissä, ja voimme luultavasti alkaa laittaa uutta loimea puihin. Tai tämä on ainakin suunnitelmani, toivottavasti ei tällä kertaa aivan liian optimistinen... :)

Salonkikangaspuut ja pellavakangas, vihdoin finaalissa. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Kutominen on parhaimmillaan tosi mukavaa puuhaa, riittävän monotonista siihen, että ajatukset saavat laukata vapaasti. Tuvassa onkin täytynyt pitää paperia ja kynää mukana, että on voinut kirjata syntyneet ideat ylös ennenkuin ne on ehtinyt uudelleen unohtaa. Kutominen on ollut hyvä myös sellaisiin iltapäivän hetkiin, kun ajatus ei kulje mihinkään ja tuntuu, ettei mitään järkevää saa aikaiseksi: viileässä, hämärässä tuvassa on ollut rauhallista istua. Puhumattakaan siitä, miten paljon asiakkaita kiinnostaa nähdä ja kuulla, miten kangas syntyy.

Seuraava loimii laitettiin alulle jo viime viikolla. Tarkoitus olisi kutoa säärisiteitä (tai -kääreitä) Kaarinan muinaispuvun päivitetyn ohjeen mukaisesti: sen esikuvana ovat Kirkkomäen rautakauden loppupuolelle ajoittuvasta kalmistosta, erittäin rikkaasta naisenhaudasta 27 löytyneet säärisiteet. Kyseessä ei siis ole sama hauta 1, johon Kaarinan muinaispuku muuten perustuu. Säärisiteiden jäänteitä on löytynyt myös Virosta jostakin rautakautisesta kalmistoista. Valmiilla siteillä olisi tarkoitus korvata talvikäytössä epäautenttiset villasukkahousut helmojen alla, ja sellaiset sopisivat hyvin myös Jukan vihreiden pussihousujen seuraksi.

Säärisideloimi tallinvintin luomapuissa.

Kaarinan puvun ohjeet on päivittänyt Eeva Moisio tekstiiliartisaanin lopputyönään: Turun sanomat kirjoitti aiheesta vuonna 2007. Niiden mukaisesti tilasin loimilangaksi Pirtin kehräämöstä luonnonvalkoista kampalankaa, jonka tex on 70x2 - kyseessä on kudontakäyttöön varsin ohut mutta kuitenkin kerrattu, sileäpintainen lanka. Yhden säärisideparin loimilangan menekiksi on ilmoitettu 140 g, siitä pitäisi saada 8,2-metrinen loimi eli kaksi 3,4 metriä pitkää ja 11 cm leveää säärisidettä. Tilasin lankaa riittävästi kolmeen pariin, mutta nyt uskalsimme kerralla luoda vain 16-metrisen loimen. Hirvitti, että tukille kääriessä kapean loimen lankaa on vaikea saada tasaiselle kireydelle - tiedä sitten, kuinka realistinen tämä pelko oikeastaan oli.

Helena laskee lankoja.

Kuteeksi ohjeessa ehdotetaan Pirtin karstalankaa tex 180x2, menekki 120g, mutta mun tarkoituksenani on käyttää itse värttinällä kehrättyä yksisäikeistä, ohuehkoa villaa. Ajatus olisi kutoa toiset siteet vaalealla ja toiset tummalla kuteella - molempia lankoja on jo muutama pienehkö vyysti odottelemassa, mutta lisää täytynee vielä pyöritellä työn edistyessä.

Keskellä loimi Pirtin vaaleaa kampalankaa, itse kehrätyt kuteet ympärillä. Vaaleanharmaa lanka on ahvenanmaanlammasta, tumma suomenlampaan villaa.

Säärikääreiden sidos on murtotoimikas, jollaista en ole koskaan aiemmin kangaspuihin luonut. Tässä ohjeessa on vielä sellainen jippo, että alkuperäislöytöä seuraten ohjeeseen on ujutettu pieni virhe - yhdessä kohtaa murtotoimikkaan kuvio ei olekaan symmetrinen. Yritimme nyt lisätä sen verran lankoja, että jäljestä tulisi symmetristä murtotoimikasta. Jos kutoisin ennallistusta nimeomaan Kaarinan säärisidelöydöstä, tekisin sen toki tuon virheen kanssa, mutta nyt on tarkoitus kutoa ylipäänsä säärisiteitä rautakautisia malleja noudatellen. Pidän todennäköisempänä, että alkuperäisten siteiden kutoja ei ollut tarkoittanut työtään epäsymmetriseksi, eli kyseessä olisi virhe - varmuutta tästä tuskin koskaan saamme. Onnistuiko korjausyrityksemme, on vielä toistaiseksi mun käsityskykyni ulottumattomissa. Nähtäväksi jää.

Kunhan harmaa loimi on otettu pois puista, se täytyy ensimmäiseksi pestä, ja sitten on mahdollisuus arvioida, onko kangas riittävän pehmoista vaatetuskäyttöön. Puissa se tuntui hyvinkin karhealta, mutta pellava toisaalta pehmenee jokaisessa pesussa. Aiemmin työväenopiston kurssilla kutomani valkoinen pellava pääsi juhannuksena vihdoin työn alle, kun huolittelin katkeilleet loimet ja leikkasin kankaasta uuden alusmekon palaset. Aika karkean kankaan ompeleminen on vielä kesken, eli senkin käyttökokeet saavat odottaa vielä hetken aikaa. Sitten on vielä keltainen, palttinasidoksinen villakangaskin odottelemassa... Mutta ehkä vielä joku päivä sitten yksi vaatekerta kokonaan itse kudotuista kankaista, käsin ommeltuna toki.

Mekon palaset mökin lattialla. Kankaan hieman nafti pituus johti askarteluun palasten muodon kanssa.

Nyt meinaa loppua päivä kesken, mutta huomenna on onneksi uusi. Tosin nähtäväksi jää, miten kauan huomenna ehtii kangaspuiden äärellä viettää, kun varsinaisen työnäytöksen aiheeksi on puolestaan suunniteltu värjäystä. Vaan ei kai tässä ole kiire, kun pellavaloimenkin kanssa vierähti vain vuosi :)

Päivän linkki: säärikääreiden kutomista Kangastuksia-blogissa.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

1,5 paria nahkatossuja

Kirjoitin jo taannoin siitä, että Kuggomissa aikoinaan valmistamani nahkasaapikkaat ovat alkaneet muistuttaa enemmän suolöytöä kuin kenkää. Tänä keväänä huomasin, että molempien kenkien pohjiin oli tullut reiät, joista tuli hiekkaa sisään. Oli siis todellakin aika ryhtyä uusien kenkien tekoon.

Olin jo pidempään haaveillut tekeväni kengät itse parkituista nahoista, ja niinpä otin keväällä esiin Glimsissä parkitut lampaannahat ja onnettoman lehmänvuodan, josta oli tullut korkeintaan puoliparkkia. Sinänsä tuollainen vain pinnalta ja lihapuolelta hieman kuoriparkkia itseensä imenyt mutta sisältä raakanahaksi jäänyt nahka on sitkeänä ja kovana varsin hyvää kengänpohjamatskua, mutten alunperin ollut ihan varma, oliko mokoma härkä ehkä sittenkin parkkiintunut vähän liian vähän. Se kun aikoinaan opetti mulle, etten enää koskaan aio yrittää parkita minkään naudan kokoisen eläimen paksua nahkaa pelkin käsivoimin. Runsaasta kuoriliemen vaihtamisesta ja muokkausyrityksistä huolimatta parkki ei koskaan imeytynyt kovin syvälle, ja lämmin kesäsää johti bakteerikasvustojen syntyyn nahan parkkiintuneiden kerrosten väliin: kahden nahan välissä inhaa valkoista löllöä, eikä taatusti käyttökelpoista mihinkään. Pelastin silloin ne osat, jotka eivät vielä olleet mönjääntyneet, ja annoin niiden kuivua koppuraksi puoliparkiksi. Sitä on hemmetinmoinen homma leikata, mutta märkänä ja moneen kertaan alustan päällä puukolla viiltämällä sekin onnistui.

Halusin jo kauan sitten muhkuraisten saapikkaideni rinnalle pienet ja sievät tossut - nyt tosin kävi niin, että joudun seuraavaksi väsäämään uudet saapikkaat kun entisistä jo aika jättää... Jos nyt ylipäänsä enää koskaan ompelen yhtään kenkäparia, sen verran ison työn ja tuskan takana nämä tämänkertaiset olivat. Vaikkei sitä nyt enää tässä vaiheessa meinaa muistaa, kun ensimmäinen pidempi käyttökertakin on jo takana :)

Kenkien kaavat löytyivät viime vuonna Tukholman Medeltidsmuseumista ostetusta Stefan Erikssonin Skobokenista. Eriksson käyttää niistä nimitystä boktenssko ja kertoo lyhyessä historiaosiossaan edestä kiinnitettäviä kenkiä muutenkin käytettäneen 1300-luvulla. Kaavojen mallina ovat siis olleet Bockstenin miehen jalasta löydetyt tossut.


Kaikki kirjan kaavat olivat koolle 43, joten pienensin kaavaa kopiokoneella kirjan ohjeistamassa suhteessa kokoon 39. Leikkasin nahat, ompelin yhden tossun kasaan ja huomasin, että se veti jalkapöydän yli aika pahasti. Purin, ompelin osin uudelleen, lähdin kahdeksi viikoksi lomalle ja palasin huomatakseni jättäneeni puolivalmiin tossun museon vessaan astiaan, johon oli tippunut vettä yläpuolella kuivumassa olleista langoista. Puhistuani vähän aikaa voimatonta kiukkua kuivasin tossun, harjasin siitä homeen irti ja laitoin sen netistä löytyneiden marttojen ohjeiden mukaisesti piimäkylpyyn. Home lähti, ei ole palannut, eikä kasviparkittu nahka ollut piimäkylvetyksestä moksiskaan. Ompelin tossun loppuun, tällä kertaa niin, että sivusauma osui oikeaan kohtaan ja muodosta tuli oikea. Sitten totesin sen olevan hyvällä tahdolla korkeintaan kokoa 37, suomeksi sanottuna mulle aivan liian pieni.

Ensimmäinen tossu vähän vedellä laimennetussa piimäkylvyssä. Homeenpoisto-ohje oli oikeastaan tekstiileille, mutta näyttäisi toimivan nahkaankin. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Tässä vaiheessa Grunwaldiin lähtöön oli aikaa noin viikko, ja hermo hiljakseen jo aika kireällä. Leikkasin kuitenkin uudet nahanpalat, tällä kertaa soveltaen kaavakokoa, ja kiroilin sitä, etten ollut alunperin tehnyt kangaskaavoja, joilla palojen istuvuutta testata. En sitten kuitenkaan tehnyt niitä nytkään, mikä kostautui ensimmäisen uuden tossun muodostuttua ihan samalla lailla jalkaterän yli vetäväksi kuin ensimmäisen pikkutossunkin alunperin. Harkitsin luovuttamista, paljasjalkaisuutta ja kenkien ostamista itse tapahtumasta, mutten hennonut heittää itse parkittua nahkaa jorpakkoon vaikka mieli teki.

Nahkaa leikatessa piirsin kaavan pohjalta lyijykynällä vuodan lihapuolelle. Molemmat kengät on syytä leikata symmetrisesti suhteessa vuotaan. Nahan venymissuunta kannattaa myös ottaa huomioon: vatsapuolen nahka venyy paljon, selkärangan kohta taas ei oikeastaan lainkaan.

Itse leikkuu tapahtui puukolla viiltämällä pöytää suojanneen alustan päällä. Ohutta nahkaa oli helppo leikata, paksumman kanssa saa tehdä monta päällekkäistä viiltoa.

Vasemmalla kasaan ommeltu liian pieni tossu, oikealla ylhäällä nahkaompeluvälineitä, pellavapyyhkeen päällä kaksi puoliparkkinaudasta leikattua pohjapalaa eri päin, niiden alla kasviparkitusta lampaasta leikattu päällinahka ja kantapään kohdalle tarkoitettu kolmio lihapuoli ylöspäin. Viimeksi mainitut unohdin isompiin tossuihin ommella paikoilleen, eli jäivät käyttämättä.
 
Ompelu tapahtui satulaompeleella eli kahdella tylppäpäisellä neulalla ristikkäin. Pohjanahkaan tein reiät naskalilla valmiiksi, päällinahka oli niin ohutta, ettei siihen olisi välttämättä tarvinnut. Keskiaikaistyyppinen kääntökenkä ommellaan yleensä nurjalta puolelta, ja jos nahka on paksua, se on hyvä liottaa ennen työhön käymistä. 

Pohja- ja päällinahkojen väliin ommellaan saumaa vahvistava ja vedenpitävämmäksi tekevä ohut lisäkaistale, tere.

Näistä tuli oikeastaan kolmen eläimen tossut, koska käytin tereenä noin sentin levyistä suikaletta aikoinaan Kuggomissa parkitsemaani pieleen mennyttä vuohta. Aiemmin, kun olen ommellut koko kengän tasapaksusta ostovuodasta, tere on ollut yksinkertainen, mutta ohuesta vuohennahasta ompelin tereen kaksinkertaisena, taitos kengän pohjaan päin.

Tästä kuvasta näkyy tosi hyvin, miten nahka vetää ylösalaisen tossun päällä. Tämän jälkeen purin kärjen ompeleet ja leikkasin pohjapalaa vielä hieman pienemmäksi.

Työaika kului, tossut eivät valmistuneet. Lähdin viettämään 30-vuotispäiviäni Pernajaan koko viikonlopuksi, ja jatkoin biletyksen lomassa ompelua siellä. Huolimatta uudelleenasetteluista tossu veti edelleen tosi pahasti: syynä lienivät sekä sivusauman sijoittaminen hieman liian taakse että sovelletun mutta testaamattoman kaavan mukaan leikattujen palojen osittainen sopimattomuus toisiinsa. Pelastavaksi enkeliksi tuli kuitenkin Sofie, joka mulle kengäntekoa oli alunperin opettanutkin, ja johon muutenkin luotan kuin kallioon nahkatöihin liittyvissä asioissa. Hyvin järkevästi Sofie totesi, että jos hän olisi lähdössä kahden päivän päästä markkinoille, hän ei enää purkaisi vaan ompelisi kengät kasaan: pehmeä päällinahka kyllä muokkautuisi jalan mukaan. Lääkkeeksi liian suureen ja hassusti lärpättävään päällinahkaan Sofie tarjosi ylimääräistä sisäänottosaumaa sisäreunaan - hänen mukaansa niitä oli näkynyt myös Turun kaupunkikaivauksilta löytyneissä keskiaikaisissa nahkatossuissa. Pehmeään nahkaan tällainen vekki oli helppo ommella. Neuvoista rohkaistuneena päätin niellä armottoman vitutukseni tossujen epätäydellisyydestä ja ottaa taas neulan kauniiseen käteen.

Yllä oikean jalan tossu, jonka päällinahka vetää pahemmin: pohja kääntyy isovarpaan alta esiin. Jälkimmäinen eli vasemman jalan tossu osui paremmin kohdilleen. Molempien etummainen sauma on ylimääräisen nahan sisäänotto.

Sellaisenaan tossuista näkyy, miten ohut nahka lärpättää vähän hassusti...

...mutta jalassa eivät näytä ollenkaan niin pahalta.

Jälkimmäinen tossu valmistui lopulta lähtöä edeltävänä päivänä, jonka vietin kotisohvalla kuunnellen televisiosta neiti Marplea ja historiadokumentteja. Mallikirja oli jäänyt töihin, eikä enempään taustatyöhön ollut aikaa, joten päätin lennossa vahvistaa ohuen nahan reunan ylimääräisellä, nahan reunan yli taitetulla kaitaleella samaa lampaanvuotaa. Eteen tehdyn aukileikkauksen päähän lisäsin myös pienen nahkanelikulmion, jottei aukileikkaus käytössä repeäisi enempää auki. Koska tossu tuntui pysyvän jalassa ilmankin ja aikataulu oli vähintään kireä, en tehnyt tossuihin vielä minkäänlaista kiinnitystä. Muu loppuviimeistely tapahtui mehiläisvaha-rasvaseoksella.

Paremmin onnistunut vasen tossu jalassa.

Tossut siis valmistuivat työn ja tuskan jälkeen juuri ajoissa päästäkseen Puolassa vajaaksi viikoksi tositoimiin. Vastoin kaikkia odotuksia Grunwaldissa oli kylmää ja sateista, ja osan ajasta kuljin mudassa paljain jaloin ihan vain säästääkseni tossuja - ehkä joku päivä ovat vuorossa ne patiinit... Käyttökokemuksena voin todeta, että puoliparkkipohja pitää vettä todella hyvin eikä ole käytössä ollenkaan liian jäykkä. Ohut päällinahka sen sijaan päästää rasvattunakin veden läpi varsin nopeasti. Tossut ovat jalassa mukavat, ja vaikka erityisesti oikean tossun päällinahan vetäminen ulkonäöllisesti harmittaakin, ei se vähennä käyttömukavuutta juuri ollenkaan. Sen sijaan käytössä kävi ilmi, että pohjapala on takaa hieman liian pitkä ulottuen vähän kantapääni ulkopuolelle, mikä johtaa päällinahan kurttuuntumiseen kantapään alle. Kävelyä tämäkään ei haittaa, mutta näyttää vähän pöljältä.

Kengät eivät näy, mutta muuten Grunwald-look oli aika vaaleanpunainen. Etualalla patsastelevan Ninon erikoinen asustus johtuu taistelun kenraaliharjoitusten jumalteemasta. (Kuva: K. Valanne 2012)

Teemaväritys piti myös itse taistelussa. Sittemmin olen ratkonut takista helmapalat irti tuunausta varten, saapa nähdä, ehdinkö tehdä korjaukset loppuun tulevan viikon aikana. (Kuva: Ł. Antkowiak 2012)

Ostonahasta tehtäessä keskiaikakenkiä näkee useimmiten tehtävän kokonaan samasta, yleensä kasviparkitusta naudannahasta. Nyt valmistuneet tossut, joissa päällinen pohja ovat keskenään varsin erityyppistä nahkaa, tuntuvat, näyttävät ja käyttäytyvät hieman eri tavalla. Olen taas tehnyt pohjatyöni puolivillaisesti, muttei ainakin Sofien mukaan päällinahkana käytettiin ainakin norjalaisten löytöjen mukaan yleensä vuohta, jonka pitäisi olla sitkeämpää ja kestävämpää mutta suunnilleen samanpaksuista kuin mun käyttämäni lammas. Mä olen eläissäni parkinnut vain yhden vuohen, joka epäonnistui aika pahasti, mutta ehkä vielä joku päivä pääsen käytännössä testaamaan näidenkin materiaalien eroja.

Lopulta kengät osoittautuivat siis ihan käyttökelpoisiksi, vaikka prosessi olikin tuskallinen ja lopputulos kaukana täydellisestä. Seuraava käyttökerta on luvassa viikon päästä, kun Paksun Katariinan tykkisisarkunta esiintyy sunnuntaina Hollolan keskiaikamarkkinoilla. Sitä ennen pitäisi vielä ainakin harjata kengistä Grunwaldin mutakenttien jäljet pois ja rasvata ne uudelleen. Ja ommella takkiin uusi helma...