maanantai 12. toukokuuta 2014

Vierailu lähetysaseman kirjapainossa

Vierailin eilen Pompallier Mission -lähetysasemalla Russell-nimisessä kylässä Northlandissa, Uuden-Seelannin pohjoissaaren pohjoisosassa. Historiallista taloa ja erityisesti opastettua kierrosta oli kehuttu omatoimimatkaajien Raamatussa Lonely Planetissa, mutta olin silti varsin riemastunut opastuksen mielenkiintoisuudesta ja erityisesti siitä, että talossa yhä parkittiin nahkaa ja sidottiin kirjoja.

Russell (kuvat: J. Sahramaa 2014).

1800-luvun alussa Russell tunnettiin nimellä Kororareka (vapaasti suomennettuna "somien pingviinien kylä"). Paikallisten maorien elämä oli muutoksen kourissa, kun yhä useampi valkoinen valaanpyytäjä, Australiasta karannut rangaistusvanki tai muu seikkailunhaluinen yksilö löysi tiensä tuohon silloisen Aotearoan vilkkaimpaan satamaan. Lähetyssaarnaajien silmissä kyseessä oli Tyynenmeren helvetinloukko, sillä maorit myivät merimiehille paitsi ruokaa ja tarvikkeita myös naisseuraa, ja myös valkoisten tuomaa alkoholia oli laajalti saatavilla. Pikaisella ja lyhytaikaisella avioitumisella valkoisen miehen kanssa maorinainen saattoi tuottaa perheelleen ja heimolleen koko joukon tuontitavaraa, ennen kaikkea himoittuja musketteja, jotka olivat tehneet Ngapuheista pohjoisen voittoisimman heimon. Välillä syntyi yhteenottoja: 1930 Kororarekassa sodittiin niin kutsuttu Girls' war, kun useamman korkea-arvoisen maorinaisen välille syntyi kiistaa valaanpyytäjäkapteeni Brindin huomiosta. Perheiden ryhdyttyä puolustamaan kunniaansa kahakoissa kuoli satoja ihmisiä ennen kuin lähetyssaarnaajat onnistuivat neuvottelemaan rauhan osapuolten välille.

Samoihin aikoihin ranskalainen piispa Pompalier oli saanut harteilleen raskaan vastuun: käännyttää koko Tyynenmeren saaristo oikeaan katoliseen uskoon. Pompallier oli opiskellut maoria oleskellessaan Hokiangassa, ja päässyt paikallisten päälliköiden suosioon, vastasihan katolinen piispa paljon paremmin paikallisten käsitystä uskonnollisesta auktoriteetista kuin koruttomat protestantit. 1830-luvulla monet pohjoisen maorit osasivat lukea, sillä kaksi heidän päälliköistään oli ollut mukana luomassa maorin kirjakieltä Oxfordissa, ja kysyntä maorinkieliselle kirjallisuudelle oli suurta. Tähän saumaan piispa Pompallier panosti: hän kutsui maristiveljiään Kororarekaan, ja yhdessä ranskalaisen kirjanpainajan ja irlantilaisen nahkurin kanssa nämä paitsi rakensivat varsin massiivisen painotalon ja koko joukon pienempiä työpajoja, myös onnistuivat painamaan yli 40 000 maorinkielistä hartauskirjaa.

Pompallier Mission House.


Painokone ja Neitsyt Maria. Oppaan mukaan painotalo oli usein puolillaan maoreita, myös lapsia, jotka tulivat ihastelemaan ainoata koskaan näkemäänsä paljasjalkaista valkoista naista.


Iso-Britannia pelkäsi Ranskan havittelevan Uuden-Seelannin hallintaa (eikä ollut tässä väärässä), ja 1840 englantilaiset saivat paikalliset maorit allekirjoittamaan Waitangin sopimuksen, jonka englanninkielisessä versiossa maoriheimot alistuivat Britannian kruunun alaisuuteen. Missä määrin maorinkielisen version sanamuoto vastaa englanninkielistä, on kiistan alla edelleen, mutta joka tapauksessa Waitangin sopimus on nykyisen Uuden-Seelannin perustava asiakirja. Piispa Pompallier muuten neuvoi päälliköitä olemaan allekirjoittamatta sopimusta ja vaati siihen lisättäväksi uskonnonvapauden sallivaa pykälää, mistä englantilaiset eivät vähemmän yllättäen olleet kovin innoissaan.

Auringonlasku Waitangin kenttien yllä. Kävin siellä juomassa kupin kahvia, mutta sisäänpääsy museoalueelle oli sen verran hintava, että jätin väliin. Kävin maaliskuussa katsomassa alkuperäistä sopimusta Kansallisarkistossa Wellingtonissa, mutta siellä ei yllättäen saanut kuvata.

Elämä Britannian kruunun alla ei vastannut maoripäälliköiden odotuksia. Vuonna 1945 Ngapuhi-päällikkö Hone Heke oli niin tuskastunut, että lähetettyään miehensä kylään aiheuttamaan sekasortoa hän kiipesi Kororarekan sataman viereiselle kukkulalle hakkaamaan Iso-Britannian lipun alas maahan jo neljännen kerran. Valkoiset uudisasukkaat pakenivat satamassa oleviin laivoihin, ja paikallishallinto päätti saman tien siirtää heidät turvaan etelämmäs uuteen pääkaupunkiin, Aucklandiin. Sotalaiva HMS Hazard pommitti kylän lähes maan tasalle. Pystyyn jäi vain kaksi rakennusta: ChristChurch-kirkko ja Pompallier Mission. Sota Uudesta-Seelannista oli syttynyt, ja se on toinen tarina.

Nykyään Flagstaff Hillillä on taas lipputanko.

ChristChurhc, Russell.

Löytötavaroita muumiorotan pesästä, Pompallier Mission.

Maristiveljien muutettua Aucklandiin nahanparkinta Pompallier-talossa jatkui, ja kun aika jätti nahkuri James Callaghanista, talosta tuli yksityisasunto. 1940-luvulla talo restauroitiin virheellisesti piispanasunnoksi, ja sitä esiteltiin yleisölle sellaisena. 1990-luvun arkeologiset kaivaukset paljastivat totuuden (ja joukon muumioituneita rottia talon uumenista), ja nykyään Pompallier-talon oppaat voivat kehua työskentelevänsä Uuden-Seelannin vanhimmassa yhä toimivassa teollisuuslaitoksessa. Osa käytetyistä työkaluista ja itse painokoneet ovat alkuperäisiä, osa taas replikoita, mutta maorien aikanaan tapuksi nimeämä talo on mitä mielenkiintoisin vierailukohde. 

Täällähän näyttää tutulta! Ureatynnyreitä karvojen irrottamiseen, ja pukki niiden kaapimiseen. Virtsaa kuulemma kerättiin aikoinaan kaikista kaupungin yöastioista, nykyään käyttävät puhdasta ureaa. Nuuhkaistiin yhden kannen alta, aika tukeva oli ammoniakin haju. Taustalla kivetty oja, jota pitkin lahdattujen eläinten veri valui kohti merta.


Parkitussammiot löytyivät vahingoittumattomina edellisen asukkaan keittiön lattian alta.


Puun (jonka nimeä en kirjoittanut muistiin) kuoret hakattiin silpuksi ja nahkoja siirreltiin tarpeen mukaan liemestä toiseen.


Parkkikylpyjen välillä nahkoja venyteltiin näillä telineillä.


Pehmitys tapahtui hieromalla ja nuijimalla...


...vetelemällä tämän tylsän terän yli...


...ja höyläämällä (engl. skive) loput roippeet. Pehmeitä lihapuolen jäänteitä muuten myytiin tyynyjen ja satuloiden täytteeksi.


Valmiita kansinahkoja.

Kirjanpainaja kokosi sivun irtokirjasimista maorinkielisen sivukäsikirjoituksen mukaan.

Kirjaimet nuijittiin tasaiseksi sivuksi.

Valmis painolaatta. Ensimmäisen vedoksen jälkeen sivu meni maoriavustajille oikolukuun, ja vasta sen jälkeen varsinaiseen painoon.

Valmiit arkit sidottiin kirjoiksi.

Sidotut selät viimeisteltiin eläinliimalla.

Sivut leikattiin auki tällä leikkauspöydällä. Ranskalaiset lukijat olisivat saaneet aukoa sivunsa itse, mutta lähetysasema tahtoi hartauskirjallisuuden olevan mahdollisimman helposti maorilukijoiden saavutettavissa.

Valmiit kirjat saivat nahkakannet.

Lopuksi ne vielä prässättiin, jonka jälkeen kirjat olivat valmiita jaettaviksi pois.

Heti alkoi tehdä mieli vähän parkita nahkaa taas ;)